Lomat ja arkipyhät ovat periaatteessa ihania. Kun arki kuluu töiden, lasten harrastusten ja kotitöiden ympärillä, niin jokainen lepohetki tulee tarpeeseen. Käytännössä ”lepääminen” voi kuitenkin olla helvetillistä sinnittelyä, jos yksi tai useampi perheenjäsenistä reagoi voimakkaasti kaikkiin muutoksiin arjen rutiineissa. Meillä loma-aikoihin liittyy aina haasteita joko ennen lomaa, loman aikana tai loman jälkeen – tai sitten kaikissa noissa vaiheissa. A:n tyypillisimmät haasteet ovat jumittumista siirtymätilanteissa, heikkoa sietokykyä toisten tekemistä ja olemista kohtaan, kyvyttömyyttä yhteistyöhön, muutosstressistä aiheutuvaa pahaa oloa ja fyyfistä kipua sekä viime kädessä kaiken tämän sietämättömyyden laukeamista voimakkaina raivokohtauksina.
Pääsiäinen sujui yllättävän kivuttomasti tällä kertaa. Kokeilimme sellaista järjestelyä, että minä lähdin pariksi päiväksi A:n ja kahden muun isomman lapsen kanssa maalle ja loput perheestämme jäi kotiin. Sillä pystyttiin laskemaan A:n kuormitusta edes hitusen, jolloin kuppi ei mennyt nurin ihan totaalisesti pyhien aikana. Vasta viimeisenä päivänä, kun arkeen paluu alkoi näyttää vääjäämättömältä, alkoi stressioirehdinta. Siitäkin onneksi selvittiin vain itkulla, vatsakivulla ja pienillä raivareilla. Olisi voinut olla paljon vaikeampaakin.
On kuitenkin yksi asia, joka ärsyttää, ja se on kellojen siirtely. Kellojen siirtelyhän aiheuttaa tutkitusti uniongelmia ja väsymystä sekä merkittäviä terveysriskejä. Erityislasten kohdalla se näyttää aiheuttavan kaaoksen lisääntymistä oman pään sisällä. Pahimmillaan jopa joka ikinen päivärutiini häiriintyy muutoksesta. Onneksi vaikeudet menevät ohi parissa päivässä, ainakin meillä.
Kellojen siirtelystä ei ole Suomessa mitään hyötyä. Voitaisiinko siis sopia, että pysyttäisiin vain normaaliajassa ja jätettäisiin yksi täysin tarpeeton vuosittainen kidutus tekemättä?