You are currently viewing Senkin halvatun mukula, mitä sinä olet tehnyt!

Senkin halvatun mukula, mitä sinä olet tehnyt!

On verrattain uusi ilmiö puhua erityislapsista, saati erityisvanhemmuudesta. Siksi on välillä hauska tutkia, miten hankalaa vanhemmuutta on kuvattu kirjallisuudessa, elokuvissa tai muussa taiteessa menneinä aikoina. Ja yksi ehdoton klassikko on tietysti Vaahteramäen Eemeli.

Kaikki tuntevat Vaahteramäen Eemelin, eikös totta? Tämä Astrid Lindgrenin yksi ikimuistoisimmista hahmoista on yhä meidänkin lastemme lukemistossa, vaikka maailma hahmojen ympäriltä on kadonnut kokonaan. Vanhan maatalon ja kyläyhteisön arki ei enää tarjoa samaistumiskohteita enemmistölle lapsista, mutta sen sijaan siinä esiintyvät lapset kyllä tarjoavat. Lapset eivät nähkääs ole muuttuneet, vaikka maailma ympärillä on.

Lapsiahan on tunnetusti kahdenlaisia, kilttejä ja tuhmia. Eemeli on tietenkin ”villi pieni jukuripää”, kun taas siskonsa Iida on sellainen kiltti ja kunnollinen. Mutta mikään moraliteetti ei tässä tapauksessa ole kyseessä. Eihän Astrid Lingren olisi lainkaan niin rakastettu, ellei hän olisi ollut kaikkien lasten puolella. Lindgrenin kirjojen läpihuutava sanoma on, että ulkoa asetetut normit – kuten tässä tapauksessa kiltteys – eivät ole ihmisyyden mitta.

Ei Eemeli häijy ollutkaan, ei toki. Hän piti kovasti sekä Iidasta että kissasta. Mutta pakkohan Iidaa oli vähän nipistää, sillä ei sisko muuten olisi antanut hänelle siirappivoileipäänsä. Ja kissaa Eemeli ajoi takaa kaikessa ystävyydessä, vain nähdäkseen voittaisiko sen juoksussa. Vaikka ei kissa sitä ymmärtänyt.

Mutta ei sen enempää Eemelistä, eikä muistakaan lapsista. Tämän kirjoituksen pääroolissa ovat nimittäin Anttoni ja Alma Nieminen, Eemelin isä ja äiti. Moni ehkä on tunnistanut Eemelistä oman lapsensa piirteitä, minä ainakin. Edellä mainittu sitaatti siskon nipistämisestä ja kissan jahtaamisesta ovat meillä ihan päivittäistä kanssakäymistä Köpön kanssa. Ja jos lapset eivät siis ole ajan saatossa muuttuneet, niin olemmeko me vanhemmatkaan?

Tuosta tulee kyllä verstashuonetta, jahka päästään kotiin!

Vaahteramäen Eemeli kuvaa elämää, jota ohjasivat melko tiukat sosiaaliset normit. Teoksissa Lindgren kuvaa anarkistisella ivalla niitä moninaisia tapoja, joilla kylän väki yrittää näyttää toisilleen oman kunnollisuutensa ja paremmuutensa suhteessa toisiinsa. Ja mitä tiukemmat sosiaaliset normit, sitä vähemmän on ymmärrystä erilaisuutta kohtaan. Ja Eemeli jos mikä on erilainen lapsi, kyvytön sopeutumaan tiukkoihin normeihin, vaikka todellisuudessa onkin todella harmiton tapaus.

Jos omalaatuinen käytös ei Eemeliä itseään yleensä hetkauta, niin sitä suuremman häpeän kanssa joutuvat painimaan hänen läheisensä, joiden vallitsevan normin mukaan tulisi ylläpitää lapsilleen kuria ja järjestystä. Mutta tässä tuleekin nyt ero vanhempien välillä. Alma ajattelee aina ensisijaisesti asioita rakkaan lapsensa näkökulmasta, kun muut ympärillä ajattelevat joko Eemelin metkujen aiheuttamaa sosiaalista häpeää tai aiheutettua vahinkoa. (”Sehän on neljän markan pilkkumi.”)

Nykyään ajattelemme, että Alma on juuri oikeanlainen esikuva hyvästä vanhemmuudesta. Mutta en voi olla ajattelematta, että Alman ottaessa lapsen näkökulman asioihin, joutuvat muut, etenkin Anttoni-isä, kantamaan vastaavasti raskaammin sen sosiaalisen ja ympäristöstä huolehtivan taakan kantaakseen. Jonkunhan on saatava pidettyä asiat järjestyksessä, otettava kaaos haltuun, oltava johtaja talossa!

Ja juuri siksi, hallinnan menettämisen pelosta ja sosiaalisesta paineesta, vailla muita rakentavampia välineitä ja toimintatapoja, karjuu Anttoni lapselleen ja lukitsee hänet verstaaseen.

Senkin halvatun mukula, mitä sinä olet tehnyt! karjui Eemelin isä.

Synninpäästö Anttonille

Olen useamman kerran kuullut hämmästelyä siitä, miten ilkeä ja typerä isä Anttoni joidenkin mielestä on. Jos asia on niin, niin samaan kastiin voitte laskea minutkin. En ole lapsiani teljennyt lukkojen taakse, mutta huutanut ja raivonnut olen kyllä. Silloin kun lapseni ovat käyttäytyneet julkisella paikalla haastavasti, en aina ole osannut myöskään ajatella asiaa ensin lapsen vinkkelistä, vaan kovin usein on toimintaani ohjannut sosiaalinen häpeä. Ja voi niitä kertoja, kun lapsen satuttaessa itseään temppuilunsa vuoksi olen ollut huolissani enemmänkin rikkoutuneista tavaroista.

Maailma on muuttunut Eemelin ajoista paljon vapaammaksi. Meillä on paljon enemmän liikkumavaraa kuin ennen, koska sosiaaliset normit eivät meitä purista yhteen ainoaan muottiin. Voimme olla avoimemmin sitä mitä olemme tai tehdä valintoja, jotka tuntuvat juuri meistä hyviltä oli sitten kyse vaikka ammatinvalinnasta tai seksuaalisuudesta. Vanhemmuus ei ole kuitenkaan muuttunut yhtä paljon. Hyvä vanhemmuus on edelleen hyvin normitettua, ja herkästi tuomitsemme erilaisuuden.

Siksi minä ymmärrän Anttonia. Ymmärrän, miten vauhdikkaissa tilanteissa ja kovan paineen alla emme aina kykene etsimään sitä järjellisintä toimintamallia vaan toimimme hyvin primitiivisten vaistojemme varassa. Eli hyökkäämme, pakenemme tai piiloudumme. Osa vanhempana toimimisen vaistonvaraisista malleista on ilmeisesti rakentunut aivoihimme niin kauan aikaa sitten, että emme pysy yhteiskunnan muutoksen mukana.

Mutta ei sillä reseptillä kovin pieleenkään ole menty. Pyhimysvanhempia on aika harvassa. Siitä huolimatta, että useimmat meistä eivät tähän unelmakastiin vanhempina pääse, pääsemme kyllä useimmiten riittävän hyviin tuloksiin. Ei Anttonikaan Eemeliä kauaa verstaassa pitänyt, eikä Eemeli siitä traumoja saanut. Tämähän oli tavallaan varsin hyvä toimintamalli, kun vaihtoehtona olisi todennäköisesti ollut kunnon selkäsauna. Joskus pitää tehdä jotain tyhmää, ettei tulisi tehneeksi jotain vielä tyhmempää. Siinäpä todellinen vanhemmuuden maksiimi!

Minulle koko Eemeli-tuotannon tärkein sanoma on siinä, että vaikka vanhemmat ovatkin neuvottomia erityisen lapsensa kanssa, näkevät he myös kaikki ne hyvät puolet hänessä. Ja vaikka heidän ratkaisunsa eivät ole täydellisiä tai aina edes hyviä, niin silti he onnistuvat kasvattamaan lapsestaan oikein pärjäävän ja hienon aikuisen – oikein kunnanvaltuuston puheenjohtajan!

Et varmaan tiedä, mitä merkitsee olla kunnanvaltuuston puheenjohtaja, mutta hienoa puuhaa se on, usko pois, ja se Eemelistä vähitellen tuli.

 

Kirjoituksessa esiintyvät sitaatit suomentanut Aila Meriluoto.

Tällä artikkelilla on yksi kommentti

  1. mari

    Hieno kirjoitus, kiitos!

Vastaa