You are currently viewing Parisuhteen huolto-ohjekirja erityisvanhemmille

Parisuhteen huolto-ohjekirja erityisvanhemmille


Eroavatko erityislapsiperheiden vanhemmat useammin kuin muiden perheiden? En osaa sanoa, mutta sen tiedä, että erityislapsiperheen arki laittaa parisuhteen isolle koetukselle. Parisuhteen ongelmat tulevat aika usein vertaisten kanssa puheeksi.

Ensi- ja turvakotien liiton blogissa on hyvä artikkeli erityislasten vanhempien erojen syistä, joten en avaa niitä tässä tarkemmin. Sen sijaan keskityn nyt kuvailemaan joitakin näkökulmia, jotka päinvastoin voisivat auttaa ylläpitämään ja kehittämään parisuhdetta myös sellaisina aikoina, kun elämä tarjoaa sitä kaikkein raskainta antiaan perheille.

7 vinkkiä parisuhteen pelastamiseen totaaliselta tuholta

Seuraavaa seitsemää neuvoa olen itse pyrkinyt noudattamaan. Kaikki kantapään kautta opittuja hyviä käytäntöjä, joissa en todellakaan ole mikään sensei-tason suunnannäyttäjä. Enemmänkin yritän edes auttavasti räpistellä eteenpäin nämä näkökulmat mielessäni. Minulla ne ovat toimineet, joten ehkä niistä on iloa muillekin.

(Jos neuvoni eivät toimi, niin vika ei silloin ole teissä, vaan antamissani neuvoissa.)

1. Selvittäkää, mitkä ongelmat johtuvat itse parisuhteesta ja mitkä jostain muusta

Heti alkuun tärkeä huomio: joskus on järkevää päättää parisuhde. Jos tilanne todella on sellainen, että ongelmat juontuvat parisuhteesta itsestään eikä niiden korjaamiseen ole riittävää yhteistä tahtoa tai kykyä, niin ero voi olla järkevä ratkaisu. Jos moottorit lakkaavat toimimasta, kannattaa vain yrittää tehdä hätälasku mahdollisimman vähäisin henkilövahingoin.

Usein on kuitenkin niin, että parisuhteeseen liittyvät ongelmat ovat oireita kuormittavasta lapsiperhearjesta, jossa riittää vauhtia ja vittumaisia tilanteita. Ja mikäs sen helpompi keino purkaa omaa turhautumista ja pahaa oloa kuin oksentaa se oman kumppanin päälle. Jonkin verran kumppanin pitääkin olla valmis toimimaan henkisenä nyrkkeilysäkkinä, mutta ei kohtuuttomuuksiin asti.

Meidän parisuhteellemme käänteentekevää oli huomata, että vika ei ollutkaan MEISSÄ, eikä MINUSSA, eikä SINUSSA. Minun, sinun ja meidän sijaan kun vika olikin liian kuormittavassa elämäntilanteessa, siinä erityislapsiperhehelvetissäarjessa, jota tässäkin blogissa on jo kiitettävästi kuvattu. Tämän oivalluksen jälkeen oli paljon helpompi rakentaa kestävämpää parisuhdetta ilman syyllistämistä, painostamista, kilpailua ja nälvimistä. Kun ei etsi syyllisiä, voi keskittyä ratkaisuihin

2. Sopikaa yhteiset linjat lasten asioissa

Olen kirjoittanut monesti siitä, miten lapsen erityisyyden hyväksyminen on vaikea matka kaikille läheisille ja että erityisvanhemmaksi kasvaminen on prosessi, jonka jokainen vanhempi käy omaan tahtiinsa. Siksi samalle aaltopituudelle pääseminen voi ottaa aikaa.

Jos ette vielä ole erityislapsiin liittyvissä asioissa ns. samalla sivulla, olisi silti hyvä pystyä sopimaan yhteisistä linjoista, mitä tulee lasten hoitoon, kuntoutukseen, arjen pyörittämiseen, koulutunkäyntiin, jne. Pitkin hampain tehty kompromissi, johon molemmat sitoutuvat, on sekin parempi kuin kahteen eri suuntaan vetävät vanhemmat. Suosittelen laatimaan perheen yhteiset pelisäännöt arjen pyörittämiseen.

(Kornei Tšukovskin lastenkirjassa Tohtori Kipula on muistaakseeni eräänlainen peuraeläin, jolla on kaksi etupäätä, mutta ei lainkaan takapäätä. Eläimen nimi on Vedätyönnä. Älkää olko kuin Vedätyönnä!)

3. Jakakaa vastuut tasapuolisesti

Vanhempien reaktioissa erityislapsiin on ilmeisesti myös sukupuolieroja. Ensi- ja turvakotien liiton kyselyn mukaan isät lamaantuvat herkemmin ja ottavat tällöin enemmän etäisyyttä erityislapsensa hoitoon, jolloin käytännön arjesta aiheutuva kuorma jää enemmän äidin harteille. Näin ei kannattaisi antaa tapahtua.

Sukupuolittunut vastuunjako lastenhoitoasioissa on viime vuosituhannen juttu. Sama koskee muitakin kotitöitä. Jos tätä ei vielä kotona osattu opettaa, niin onneksi aikuinen ihminen on oppivainen eläin: lasten hoivaamista ja kotitöitä oppii ihan käytännössä tekemällä. Se on itse asiassa ainoa tapa kunnolla oppia niitä.

Tasapuolisuus ei tarkoita kaiken jakamista tasan. Jos toinen pitää enemmän siivoamisesta ja toinen ruuanlaitosta, niin kumpikin keskittyköön enemmän vahvuuksiinsa. Jos toisella on joustavampi työ ja toinen on kellokorttiorja, niin juoskoon joustotyön sankari enemmän sitten päivisin lasten asioissa. Pääasia, että molemmille tulee kokemus siitä, että toinenkin osallistuu ja on sitoutunut tekemään osuutensa

Parisuhteen kannalta sitoutumisen osoittaminen on erittäin merkityksellistä, ja sitoutuminen osoitetaan parhaiten osallistumalla ja ottamalla vastuuta. Jos toiselle jää tunne, että jää yksi kamppailemaan, muuttuu rakkaus nopeasti kaunaksi ja katkeruudeksi. Silloin ei toisen auta enää selitellä, että kun mulla on tässä niin paljon ollut kaikkea kiirettä ja ja tärkeitä juttuja ja...

4. Antakaa ja ottakaa tilaa

Jokaisella on omat yksilölliset tavat palautua arjen rasituksista, ladata energiaa uusiin koitoksiin ja hakea merkitystä ja mielekkyyttä omalle elämälle. Toiset tarvitsevat enemmän omaa aikaa ja hiljaisuutta, toiset ystävien seuraa ja hauskoja illanviettoja. Näille yksilöllisille tarpeille pitäisi löytää aikaa ja tilaa myös tässä työ- ja perhe-elämän odotusten painekattilassa

Omasta itsestään huolehtiminen on myös jokaisen velvollisuus, joten vaikka olisi houkuttelevaa laittaa omat tarpeet taka-alalle sillä verukkeella, että kaikki aika menee muiden tarpeiden tyydyttämiseen, niin älä tee sitä. Terve itsekkyys on pidemmän päälle myös kumppanisi etu.

Jos siis saat energiaa lenkkipoluilta, niin käy juoksemassa. Jos lataudut hyvien kirjojen parissa, niin lue. Jos taas kumpikaan näistä ei ole sinun juttusi, niin älä käytä niihin aikaa vaan panosta vähäinen aikasi sellaisiin aktiviteetteihin, jotka oikeasti tuovat sinulle energiaa. Kohtuullisille omille jutuille on aina löydettävissä aikaa hyvällä suunnittelulla ja kalenteroinnilla. Jos taas intohimosi on vaikka avaruusturismi, joudut ehkä lykkäämään harrastuksesi aloittamista ruuhkavuosien jälkeiseen aikaan.

5. Varastakaa aikaa parisuhteelle

Kaikki tietävät, että parisuhteelle täytyy varata aikaa. Mutta helpommin sanottu kuin tehty. Jos läheisverkosto on kunnossa, työt joustavat ja lastenhoitoralli pyörii, niin irrottautuminen lapsista säännöllisesti parisuhteen lujittamiseksi voikin onnistua. (Niin kovasti toivon, että tämä olisi todellisuutta kaikille.)

Monilla tällaiset tukirakenteet ovat pelkkää unelmaa, joten on keksittävä jotain muuta. Siksi kehotankin kaikkia lapsekkaita pariskuntia varastamaan. Varastamaan aikaa siis. Itse asiassa se ei teknisesti ottaen ole varastamista, koska kyseinen aika on jo teidän omaanne. Ette vain ole antaneet itsellenne lupaa käyttää sitä tarpeeksi kumppaniinne.

Varastaminen voi tapahtua siten, että töistä tullessa kysyy ensin kumppanin kuulumiset ja vasta sitten lasten. Tai sitten voi ohjata lapset katsomaan elokuvaa ja vetäytyä kumppanin kanssa toiseen huoneeseen juttelemaan. Pienillä hetkilläkin on merkitystä, koska pelkkä osoitus siitä, että on vielä kiinnostunut lasten lisäksi kumppanistaan, lujittaa parisuhdetta. Lisäksi opetatte tällöin käytöksellänne hyvän parisuhteen mallia lapsillenne.

6. Hakekaa ulkopuolista tukea

Avun pyytäminen on viisauden alku, mutta tähän ei suomalaiseen yksin pärjäämisen kulttuuriin kasvanut itsepäinen sielu helposti taivu.

Suomalainen yksin pärjäämisen kulttuuri pitäisi silpoa palasiksi. Sitten se pitäisi ommella kasaan vain siksi, että sen voisi silpoa uudestaan. Ja sitten se pitäisi polttaa, vesikiduttaa ja hukuttaa kiehuvaan paskaan, jäädyttää palloksi ja ampua avaruuden taakse.

Antti Holma, Auta Antti! -podcast

Mutta voin kokemuksen kautta sanoa, että avun hakeminen ja pyytäminen niin itselle, parisuhteelle kuin lapsillekin kannattaa. Omien solmujen ratkomiseen kannattaa hakea terapiatukea, parisuhteen solmuihin pariterapiatukea ja lasten kanssa kannattaa pyytää kaikkea, mitä vain on mahdollista saada. Naapuriltakin voisi hyvin herua apuja, jos vain uskaltaisi kysyä.

Ulkopuolisen avun turvin on helpompi tavoitella parempaa elämää tai ainakin ratkaista monia ratkaistavissa olevia ongelmia ja lievittää omaa taakkaa. Tässä tuhansien murheellisten laulujen maassa voitaisiin moni tragedia välttää, jos uskaltaisimme enemmän tukeutua ulkopuolisten tai edes läheisten apuun riittävän ajoissa.

7. Suunnitelkaa yhteistä tulevaisuutta

Unelmoikaa yhdessä! Jos on unelmia tai isoja suunnitelmia tulevaisuuden varalle, niin niistä saa voimaa, suuntaa ja merkitystä elämälle. Kun ruuhkavuodet ovat pahimmillaan, ei kannata hukata ajatusta tulevaisuudesta, koska eihän siinä kituuttamisessa ole silloin mitään mieltä. Miettikää, minkälainen on teidän mielestänne mieluisin tulevaisuuskuva: asunto Espanjassa, sosiaalisesti värikäs elämä kaupungin keskustassa, puutarhanhoitoon keskittyvä perheyritys vai jotain ihan muuta?

Kokeilkaa miettiä yhdessä, minkälaista haluaisitte elämänne olevan 10-15 vuoden päästä. Ihan villisti saa unelmoida ja irrotella. Jos kykenette visualisoimaan yhteisen elämänmuotonne tulevaisuuteen, voitte alkaa rakentamaan sitä nyt. Ei tulevaisuutta pidä jäädä odottelemaan, vaan elämään sitä jo nyt pala palalta todeksi.

Eikä haittaa, vaikka tulevaisuus ei suunnitelman mukaan toteutuisikaan. Elämää on kuitenkin rakennettu yhdessä, parisuhde kiittää. Ainakin on todennäköisesti vältetetty erilleen kasvaminen, eli selvitty yli kuormittavimpien aikojen ehjin nahoin yhdessä.

Hyvä parisuhde vaatii ponnisteluja

Kannattaa muistaa, että parisuhde ei selviä rankemmista elämänvaiheista ilman huoltoa, hoivaa ja ponnisteluja. Voi olla, että on olemassa pariskuntia, joilla on maagisia kykyjä ylläpitää parisuhdeonnea kaikissa tyrskyissä ilman sen suurempaa kriisiä, mutta meillä kuolevaisilla ei yleensä ole tällaisia sisäsyntyisiä kykyjä, vaan joudumme opettelemaan parisuhdetaitoja yrityksen ja erehdyksen kautta.

Yhteiskunnan tukikaan ei olisi pahitteeksi. Jos lapsiperheille pystyttäisiin edes vähän paremmin tarjoamaan hoitoapua kotiin, jotta vanhemmat pääsisivät kahville, kävelylle tai vaikka nukkumaan yhdessä ilman lapsia silloin tällöin, niin sellainen panostus varmasti kantaisi hedelmää. Nyt kuitenkin saan kuulla enemmän esimerkkejä siitä, miten virkaa toimittavat ammattilaiset sanovat apua pyytäville vanhemmille, että on sitä ennenkin jouduttu itse omat lapset hoitamaan. Että näin.

Jos yhteinen elämä on liian pitkään pelkkää jaettua vanhemmuutta, ja vielä haastavaa sellaista, niin ei siitä hyvää seuraa. Me vanhemmat olemme lisäksi itsenäisiä yksilöitä ja pariskuntia – minä ja me kaksi. Jos minulle ja meille kahdelle ei jää aikaa lainkaan, saatamme hukata ne kokonaan. Onko elämästä silloin enää mitään jäljellä, kun lapsetkin ovat kasvaneet aikuisiksi?

Tällä artikkelilla on 2 kommenttia

  1. Tiina-Hellen Österberg

    Loistava teksti. Kiitos☀️
    Iloista, kaunista ja lempeää kevättä Teidän perheelle!

    1. Arto Bäckström

      Kiitos palautteesta ja upeaa kevättä myös sinulle!

Vastaa käyttäjälle Arto Bäckström Peruuta vastaus