You are currently viewing Kirje tulevalle pääministerille

Kirje tulevalle pääministerille

Arvoisa pääministeri, en tiedä muistatteko minua, mutta olen se perheenisä, joka ilmestyi yllättäen viiden lapsensa kanssa vaalitilaisuuteenne. Toivottavasti emme aiheuttaneet häiriötä. Tai oikeastaan minun ei pitäisi pahoitella olemassaoloamme, mutta olen jo niin tottunut kokemaan, että olemme monien mielestä lähinnä vain vaivaksi toisille.

Siksi oli positiivinen yllätys, että vammaisten oikeudet ja erityislapsiperheiden asema herättivät niin suurta kiinnostusta kevään vaalikentillä. Ehkä se johtui siitä, että Suomessa on havahduttu siihen, että YK:n vammaisten oikeuksien sopimuksessa määritellyt oikeudet eivät toteudukaan toivotusti. Tai ehkä keskusteluun vaikuttivat ne lukuisat selvitykset, joissa erityislasten vanhempien on todettu olevan todella uupuneita.

Joka tapauksessa on hienoa, että meitä nyt kuunneltiin. Ja koska monet hallituksessanne istuvat edustajat vaalien aikaan lupasivat ottaa asian huolekseen, uskon, että haluatte varmasti tehdä parhaanne. Juuri siksi halusin lähestyä hallitustanne tällä kirjeellä. Halusin nimittäin kuvata hieman tarkemmin, mitä meihin liittyvä politiikka oikeasti tarkoittaa.

Ensinnäkin haluaisin hieman laajentaa kuvaa siitä, keistä puhutaan, kun puhutaan erityislapsista tai vammaisista. Kyse ei ole rajatusta joukosta diagnooseja, vaan erilaisista ihmisistä, joilla on toimintakyvyn haasteita tai muita rajoitteita, jotka estävät täysipainoisen osallistumisen yhteiskunnan toimintaan yhdenvertaisesti muiden kanssa.

Toisinaan erityistarpeita osataankin jo tunnistaa paremmin. Esimerkiksi esteettömyyden ja palveluiden saavutettavuuden parantamiseksi tehdään paljon töitä, ja sitä työtä riittää vielä tulevaisuudessakin. Toisinaan ei kuitenkaan osata hahmottaa, että rajoitteet voivat liittyä vaikka sosiaalisen kanssakäymisen vaikeuksiin, aistiärsykkeiden kuormittavuuteen tai moniin ”näkymättömissä” oleviin asioihin.

Arvoisa pääministeri, kaikkien näiden ihmisten kannalta olennaisinta on taata yhdenvertaiset mahdollisuudet osallistua ja toimia. Tällaista lopputulosta Suomi on myös YK:n kautta sitoutunut tavoittelemaan. Ongelma eivät ole tällöin ihmiset, joilla on rajoitteita, vaan yhteiskunta, joka ei ole kehittynyt ottamaan kunnolla mukaan kaikkia jäseniään.

Lähtökohtaisesti ihmiset haluavat olla aktiivisia kansalaisia ja antaa oman panoksensa yhteiskunnan hyväksi työtä tekemällä ja auttamalla muilla tavoin. On vain luotava mahdollisuudet siihen, ja politiikka jos mikä, on mahdollisuuksien taidetta. Kulloinkin harjoitettu politiikka vaikuttaa juuri siihen, miten hyvin eri ihmiset voivat toteuttaa potentiaaliaan yhteiskunnan jäseninä.

Jotta saisimme kaikki Suomessa samalle viivalle, on muun muassa ratkaistava, miten erityinen ja yksilöllinen tuki erityislapsille järjestetään parhaiten koulutuksessa, miten palvelujärjestelmässä onnistuttaisiin tunnistamaan moninaiset tarpeet paremmin tai miten asumispalvelutoiminnassa varmistetaan pitkäjänteinen, turvallinen ja itsenäistymistä tukeva palvelu. Tätä listaa voisi jatkaa paljon pidemmälle, mutta nämä asiat näyttivät tulleet hyvin esille jo hallitusneuvotteluissa, kiitos siitä!

Sain itse monia vuosia yrittää taistella perheellemme sopivia palveluita ja tukea ennen kuin asiat alkoivat kunnolla järjestymään. Olen nähnyt vierestä toisten jäävän taistelusta huolimatta ilman tarvittavaa tukea ja monen vanhemman tai muun läheisen uupuvan niin pahasti, että heidän omakaan toimintakykynsä ei ole enää palannut ennalleen. Nyt tämä kierre on mahdollista katkaista.

Arvoisa pääministeri, onnittelut vielä hyvästä vaalimenestyksestä! Olen varma, että teillä on nyt loistava mahdollisuus lakien, asetusten ja budjettien avulla varmistaa, että osallisuus, hyvinvointi, toimintakyky ja itsemääräämisoikeus nousevat vihdoin yhdenvertaiselle tasolle kaikkien kesken. Toivotan hallituksellenne hyviä ja toimintakykyisiä vuosia!

Tämä kolumni on julkaistu Tukilinja-lehdessä (2/2019). Tukilinja-lehden voi tilata ja lukea Lehtiluukusta.

Tällä artikkelilla on 2 kommenttia

  1. ritvalajunen

    Kiitos tärkeästä tekstistäsi. Olen sysisuomessa, pienellä paikkakunnalla työskennellyt ent sosiaaliihminen. Nyt olen kolmatta vutta Helsingissä omaishoitajana avperger-lapsenlapselleni.
    Olen järkyttynyt ja äärimmäisen huolissani maailman onnellisimman maan pääkaupunkiseudun
    erityislapsille annettavista palveluista. Sen verran olen tavannut toisia samassa ”sodassa” taistelevia vanhempia, että haastan kaikkia mahdollisia tahoja kysymään, toteutuvatko YK:n lasten oikeuksien
    sopimus, ja vammaisia koskeva sopimus PÄÄKAUPUNGISSAMME. Veroäyriä on alennettu, mutta
    viranomaisilla ei ole tarjota juuri muuta kuin ”Ei ole resursseja”

    Maassamme on 60.000 syrjäytynyttä nuorta. Jokainen tulee maksamaan tälle yhteiskunnalle vähintaan miljoona euroa, mutta erityislapselle on varaa palkara vain 1 erityisopetustunti kuukaudessa?

    Pienessä köyhässä kunnassa toimittiin lapsi edellä. Tarvittiinpa mitä tukipalvelua tahansa, se järjestettiin, olipa talousarviossa määrärahaa tai ei. Ylitysoikeus tai lisämääräraha löytyi aina.

    Sosiaalipalveluista vastaavat viranomaiset toimivat kunnallisessa organisaatiossa asiantuntijoina, joiden tehtävänä oli välittää kuntalaisten erilaisista tarpeista tieto päättäjille ja hyvin perustellut
    toiminnot ja kustannukset otettiin päättävissä elimissä asianmukaisesti huomioon.

    Osallistuin toissa syksynä Hesarin kyselyyn erityisopetuksen tilasta. Osallistuin myös seurraavan
    päivän nettikeskusteluun. Viime syksynä toimitin ko. materiaalin ja lapsenlapseni kouluhistiorian
    lapsiasiavaltuutetulle, mutta en saanut palautetta edes materiaalin vastaanottamisesta.

    Kun aikanaan kehitysvammaisten asiat piti saada kuntoon, perustettiin kehitysvammayhdistyksiä.
    Heidän asiansa on saatu aika hyvälle tolalle. Vanhustentukiyhdistykset vauhdittivat aikanaan esim.
    vanhustentalojen rakennusbuumia. Mielenterveysyhdistykset veivät eteenpäin mielenterveyskuntoutujen asiaa. Olen heitellyt sinne ja tänne kysymystä olisiko nyt aika
    lähteä hoitamaan autismin kirjon ihmisten asiaa järjestöjen yhteisrynistyksellä?

    Joskus on tunne, että pitäisikö 80 v. mummon mennä Helsingin kaupungintalolle ja järjestää siellä
    joku räiskyvä mielenosoitus syrjäytymisvaarassa olevien erityislasten ja heidän vanhempiensa
    puolesta..

    Toivotan teille voimia sivistyneellä tavalla tekemällenne vaikuttamistyölle,

    Ritva Lajunen

    1. Arto Bäckström

      Kiitos asiallisesta ja tärkeästä näkökulmasta! Olen tällä ko. järjestökentällä itse aktiivisesti toimivana melko optimistinen kehityksen suunnasta monissa neurokirjon lapsia koskettavissa yhdenvertaisuusasioissa. Muutos parempaan on hidasta, mutta kyllä tässä edistytäänkin. Kunhan tästä yleisestä peruspalveluiden leikkaustrendistä vaan päästäisiin.

Vastaa