You are currently viewing Raivostuttava ahdistus

Raivostuttava ahdistus

Minulle on kertynyt mainetta siitä, että olen harvinaisen pitkähermoinen kaveri. Sanotaan, että minulla on lehmän hermot. Olen siis hyvin rauhallinen kaveri ja siedän hyvin kaikenlaista. Mutta voi vittu kun joskus raivostuttaa oikein kunnolla. Ja tämä tapahtuu aina kotona, ei missään muualla.

Olen pariin kertaan saattanut tulla maininneeksi rakastavani sitä, että asiat ja tavarat ovat järjestyksessä. Se tuottaa minulle tyydytystä. Jos taas asiat ja tavarat eivät ole järjestyksessä, tarkoittaa se tietenkin sitä, että elämäni on epäonnistunutta räpistelyä eikä missään ole mitään mieltä enää. Ylivaativuuteni aiheuttaa minulle säännöllisesti ahdistusta, jonka psykiatri diagnosoi pari vuotta sitten ihan ahdistuneisuushäiriöksi.

Voitte varmasti kuvitella, että tällaisen suurperheellisen erityisvanhemman kotona 99 % tavaroista EI ole järjestyksessä. Ja sitten ahdistaa. Ja sitten tuntuu, että elämä ei ole kontrollissa. Ja sitten olen pahantuulinen. Ja sitten hermostun.

Mutta tämä on vielä pientä. Isompi haaste minulle on se, että en aina heti ymmärrä lasten voimakkaita tunnereaktioita ja ihan normaaleihinkin kehitysvaiheisiin liittyviä käytösoireita. Ja silloin tuntuu, että lapset eivät ole järjestyksessä. Ja silloin ahdistaa. Ja sitten tuntuu, että elämä ei ole kontrollissa. Ja sitten olen pahantuulinen. Ja sitten hermostun. Ja sitten keittää saatana lopullisesti yli, kun mikä siinä on, ettei perkele voi käyttäytyä ihmisiksi!

Niin, mikä siinä onkin, että lapset eivät toimi kuin robotit, vaikka kuinka ohjelmoisi?! (Selvennykseksi: tämän absurdin kysymyksen on tarkoitus viitata siihen, että olen hyvin perillä siitä, että vika ei ole lapsissani, vaan omassa ahdistuksessani, jonka aiheuttaa oma vaativuuteni.)

Malttinsa menettänyt vanhempi on hyödytön

Lasten kasvuun ja kehitykseen kuuluu kipuilu ja ajoittainen ”huono käytös”. Erityislapsillani se voi olla välillä poikkeuksellisen voimakasta tai kroonista, mutta ihan kaikilla lapsillani riittää temperamenttia koettelemaan hermojani. Ja se kuuluu asiaan, se on helppo hyväksyä.

Sen sijaan minun on vaikea välillä hyväksyä omaa käytöstäni. Tiedän, että lapsi, joka raivoaa, riehuu, sotkee, paiskoo tavaroita ja yrittää satuttaa muita, on avun tarpeessa, jolloin juuri minun pitäisi olla apuna ja tukena hankalien tunteiden käsittelemisessä. Mutta mitä tehdä, kun omat aivot käskevät samanaikaisesti palauttamaan järjestyksen kotiin keinolla millä hyvänsä. Malttihan silloin menee.

Tiedän olevani täysin hyödytön, kun laskeudun lapsen tasolle raivoamaan ja huutamaan. Lapsi ei saa apua tunteidensa käsittelyyn ja minä näyttäydyn pelottavana ja epävarmana vanhempana. Vaativa minäni käskee minua yhtä aikaa palauttamaan hallinnan tunteen välittömästi ja olemaan samalla parempi vanhempi lapselleni, mikä johtaa ristiriitaiseen toimintaan. Ja sitten seuraa syyllisyyden tunne ja morkkis.

Lohduttaudun joskus sillä, että on todettu lasten kasvun ja kehityksen kannalta paremmaksi, että vanhemmat näyttävät heille myös negatiiviset tunteensa niin aidosti kuin ne koetaan. Haluaisin kuitenkin pitää tunteeni hallinnassa, mutta ahdistuksen vallassa se ei tahdo aina onnistua.

Onneksi osaan pyytää myös anteeksi. Olen saanut harjoitusta.

Tällä artikkelilla on 18 kommenttia

  1. Äitsykkä

    Niin todella samaistuttava kirjoitus. Ei sellaista erityisvanhempaa varmaan olekaan, joka ei olisi samoja tunteita kokenut.
    Itse olen ajatellut omalla kohdallani noiden tunteiden kertovan minulle siitä, että en vaan enää jaksa ilman apua tai jonkinlaista pientä taukoa. Bensatankkivalo minussa vilkuttaa vimmatusti punaista, on tankattava lepoa. Ja tarkoitan henkistä lepoa, en niinkään fyysistä. No sekin joskus tulee tarpeen.

    1. Arto Bäckström

      Ihanaa, kiitos! Juuri tämä minun piti saada kuulla.

  2. Miuku

    Tuo bensatankkivalo-vertaus on hyvä tai ehkä jäähdytysjärjestelmän vikavalo vielä parempi. Huomannu ite saman, pieni breikki ja omien ajatusten/kuormitusten nollaus silloin tarpeen.

  3. Nypä

    Kyllä. Minä muistan sen hetken kun vajosin ja sylkäisin lattialle kun lapseni oli ensin sylkenyt malttinsa nenettäneenä niin päälkeni kuin lattiallekin. Hetken tuijotimne toisiamne kunnes totesin, että tarvirsemne aikalisän: sinä ja minä. Menin olohuoneeseen, kokosin aikuisuuteni ja selvisimme. Molemnat.

    1. Arto Bäckström

      Varsin samaistuttavaa, kiitos kun jaoit tämän!

  4. Nypä

    Ei ollut tähtihetki vanhemmuudessani mutta itseasiassa opetti minua ymmärtämään miltä lapsestani voi tuntua kun hän menettää malttinsa vaikka tiedän etten voi kokea niin voimakkaasti kuin hän.

  5. TinttiCeKoo

    Hei ihana sinä, kun kirjoitit juuri tästä. Juuri tuo mainitsemasi järjestys, tunnistan niin itseni.
    Minä olen pari kertaa huutaessani nähnyt itseni ohimennen peilistä, ai kamala. Se on pysäyttävää, tuollainen raivoava monsterimutsiko olen joskus. No, onneksi vain joskus. Ja niin sitä tajuaa olevansa itsekin jollain tapaa erityinen, sen äidin lisäksi. Ei vaan aina jaksa.

    1. Arto Bäckström

      On muuten aika järkytys, kun tajuaa, että voi olla aika pelottava hermostuessaan. Mutta eivät ne lapsetkaan helposti rikki mene, varsinkin jos jälkikäteen hoitaa tilanteen hyvin. Kiitos kommentista!

  6. Virve Löppönen

    Tunnistan vahvasti itseni tuosta. Ahdistaa tunnen raivoa,tuntuu että pääni hajoaa entisestään.
    Itse kun on niin väsynyt.
    Pojilla toiminnallinen ohjaus todella haastavaa. Kun pitäisi välillä joutua.. mutta kun he eivät pysty toimimaan nopeasti. Ei se ole heidän vika. Mutta ei aina jaksa. Kerrot ohjaat,toistat.. silti ei löydetä jotain,ei osata toimia. Yhtä hakuilua pyörimistä… herkistymistä. Kun ei ymmärrä ei hahmota ei osaa sanoittaa…. vaikeaa!!! Erityisvsnhempana saa välillä hermostua. Mutta tärkein on se Anteeksi pyyntö.

    1. Arto Bäckström

      Juuri näin, Virve!

  7. meitsi

    Armoa armoa armoa – vanhempikin on loppujen lopuksi vain ihminen – kaikkine vikoineen ja hienouksineen. Ja sitä ihmistä kasvattavat myös ne lapset, vaikka se vanhempi onkin päällisin puolin se kasvatusvastuullinen. On tärkeää näyttää lapsille, että joskus välillä kun elämässä tulee mokattua tai käyttäydyttyä huonosti niin sitten pyydetään anteeksi. Se on valtavan tärkeä opetus ettei jäädä tuleen makaamaan, vaan otetaan opiksi, yritetään uudestaan kun on rauhotuttu. Elämä jatkuu myös mokien ja ylilyöntien jälkeen. Yritetään uudestaan. Myös sekin on lasten hyvä oppia, että meillä kaikilla on rajamme ja kun niitä tarpeeksi tökitään, niin voi ”kiehahtaa yli”. Voimia sinne ja kiitos että pidät tätä blogia.

    1. Arto Bäckström

      Juurikin noin haluan ajatella. Kiitos!

  8. Kv

    Ai kamala, mää niin fiilaan. Oon itsekin äärimmäisen tarkka siisteydestä ja tuntuu että se vanne pään ympärillä posauttaa aina sillon tällöin viimesetkin aivonrippeet pihalle. Se saa tuntemaan hermostuneisuutta, tarvetta korottaa ääntä (kyllä, vajoan 3-vuotiaan tyttäreni tasolle), tärisyttää ja tekisi mieli heittää uhmaikäisen tytön tavoin tavaroita pitkin seiniä kun hermo menee.
    Onneks, meidän erityinen palauttaa mut aina maanpinnalle takasi yhtä nopeasti kun miten jouduin poiskin. Käyn jäähdyttelemässä parvekkeella, viedään syvään henkeä ja palaan takaisin äitinä, juurikin tämän kamalan syyllisyyden ja morkkiksen kera pyytelemään anteeksi lapsilta.

    1. Arto Bäckström

      Loistavaa, kiitos! (Ei siis loistavaa, että menetät malttisi, mutta kiva kun saa vertaistukea.)

  9. Anneli Hietaranta

    Erityislapsen vanhempikin on vain ihminen. Ei se lapsi rikki mene vaikka välillä ”pata kuohuu yli”. Siihen syyllistyn myös minä ja varmasti jokainen vanhempi. Kenenkään ei tarvitse olla täydellinen, hyvä että osaa lapselle selvittää ja myös pyytää ”omat mokansa” anteeksi. Itse olen järjestyksen ja siisteyden vaalija, koska en viihdy sekasotkussa. Välillä sitä on vaan pakko sietää. Yksi kehityksen kohde itselleni olisi suuripiirteisyyden kasvattaminen ja voimasanojen käytön lopettaminen. Ei elämä kaadu siihen, että paikat ei ole tip – top, vaan välillä on ”heikun keikun” kuten Peppi Pitkätossun huushollissa. Eikä ole ihme, kun välillä autismin kirjolaisen kanssa yöunet jää vähiin. Pääasia on, että arki pyörii, ehditään myös harrastaa, ja nauttia toistemme seurasta. Lapselle tärkeintä on saada kokea olevansa hyvä sellaisena kuin hän on ja kokea olevansa rakastettu. Silloin kun epäjärjestys oikein ottaa ”nuppiin”, keitän kupin kahvia avaan sisustuskirjoja ja pakenen unelmiini. Lohtupuhe itselleen auttaa myös jaksamaan ja loihtimaan kodin kuntoon. Silloin kun ”pää on haljeta”, menen pihalle ja kiroan kuin turkkilainen. Psykiatriaan en luota, jos ne olisi minun tai jonkun muun erityisvanhemman pöksyissä niin varmasti Dg:n hekin saisivat. Samaa sanon aina terapeuteille kun niillä on niin hyviä neuvoja. Tulepas itse pyörittämään tätä helvetin rulettia ja tappelemaan lakisääteisitä palvelujen saannista, ja siinä sivussa hoidat työsi, perheesi ja kuntoutat lasta. Minä voin tulla jakelemaan hyviä neuvoja. Ihmeellisesti neuvojat väheni : ) Olet Arto hyvä isä, se riittää. Onneksi meitä ei ole luotu täydellisiksi. Huumorista on välillä apua, varsinkin silloin kun lapsi topakkana huomauttaa, kun itse olen mokannut. Viimeksi kiukkuni purkaantui nauruun, kun poika tokaisi ”eipäs kiroilla, tuo on huonoa käytöstä” samalla näytti peukalolla alas päin. Ei auttanut kuin myöntää mokansa ja pahoitella. Välillä mietin kumpi tässä kasvattaa, kumpaa : )

  10. Katariina

    Yhdistelmä vaativa (perfektionisti) äiti ja haastava erityislapsi (ja keskimääräistä haastavampi esikoinenkin) on ollut kova koulu enkä ole tainnut juurikaan edistyä kahdentoista vuoden aikana. Kiitos tästä kirjoituksesta, lohdutti. Kirjoitustesi perusteella olet loistava isä, niin erityisille kuin muillekin lapsillesi.

  11. Vanhempi

    Olen ajatellut, että vanhempikin saa suuttua ja lapsi nähdä että suuttua saa ja se on normaaliakin. Tärkeintä on että miten suuttuu ja miten purkaa sen. Ettei hauku, pilkkaa tai kiusaa sitä lasta. Ja pyytää anteeksi. On hirvittävän tärkeää se että aikuinen pyytää anteeksi lapselta, että lapsi ei opi että vain lapsi pyytää anteeksi.

    Ja minä teen nykyään niin, että jos on valmiiksi äreä olo, niin vetäydyn makkariin oven taakse omiin oloihin kunnes tulee parempi olo, ja puoliso on vetovastuussa sen aikaa. Olen introvertti ja puoliso tietää että vaikka rakastan kaikkia hurjasti, niin tarvitsen myös yksinäisyyttä ollakseni paras versio itsestäni. Lisäksi hän vie lapsia ulos ja vietän aikaa yksin kotona lataamassa pattereita. Meillä on kaksi erityislasta, ja olen itsekin erityisihminen.

  12. Sinimarja Karjalainen

    Kiitos kirjoituksesta ♥️. Minä en ole edes järjestyksen ihminen vaan hienosti sanottuna boheemi, mutta silti olen niin usein menettänyt malttini erityiskuopukseni kanssa. On tullut karjuttua pää punaisena niin että kurkku on pitkään vereslihalla. En tiennyt ennen lapsia, että on mahdollista huutaa kurkkunsa rikki. Vielä vähemmän olisin uskonut, että minä itse karjun siihen malliin. Olen pyytänyt anteeksi, joo, mutta olenko silti opettanut lapselle / nykyiselle nuorelle miehelle huonoa käytöstä? Ikuinen kysymys, paree antaa olla ja yrittää hillitä volyymia seuraavalla kerralla. Maltti kun menee taatusti vielä useasti, vaikka nuorukainen ei enää virallisesti meillä asukkaan 😁

Vastaa