”Valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun.” Arvasin viestin sisällön jo ennen sen avaamista. Silti jäin miettimään, miksi en kelvannutkaan haettuun tehtävään, vaikka koin olevani ihan pätevä. Enkö ollut sittenkään tarpeeksi hyvä? Enkö ole henkilönä tarpeeksi miellyttävä? Teinkö jonkin virheen hakuvaiheessa? En uskaltanut kysyä syytä, sillä pelkäsin saavani rehellisen vastauksen. En halunnut kuulla heikkouksistani.
Ajattelen omaa lastani, joka on saanut kuulla heikkouksistaan koko elämänsä. Jos työnhaku herättää paljon vaikeita tunteita ja stressiä minussa, niin miten ahdistavaa se tulee olemaan neurokirjon lapselle, jolle kaikenlainen arkinenkin kanssakäyminen on kuormittavaa ja kokemus omasta erilaisuudesta tuottaa jo valmiiksi ulkopuolisuuden tunteita. Työelämään siirtyminen ei ole helppoa yhdellekään nuorelle, saati sitten niille, joilla on jokin vamma, kehityshäiriö, pitkäaikaissairaus tai muu toimintakykyrajoite.
Ei siis ihme, että murehdin jo etukäteen 12-vuotiaan lapseni pärjäämistä aikuisena työelämässä. Pelkoja lisää se, että työelämä muuttuu nykyisin sellaista vauhtia, että emme osaa kunnolla ennustaa, minkälaisia töitä ja työympäristöjä tulevaisuudessa on tarjolla. Jos nyt yritän valmentaa lastani sopeutumaan työelämän odotuksiin ja vaatimuksiin, ovatko odotukset viiden tai kymmenen vuoden päästä jo ihan toiset?
Olen iloinnut lapseni kiinnostuksesta tietotekniikkaa ja koodaamista kohtaan. Sillä alallahan annetaan anteeksi puutteet vuorovaikutustaidoissa ja työntekijöille annetaan mahdollisuus vetäytyä omiin oloihinsa. Paitsi että tämä stereotyyppinen kuva ICT-sektorista ei vastaa enää todellisuutta. Tulemme työelämässä tarvitsemaan yhä enemmän vuorovaikutus- ja kohtaamistaitoja, koska onnistuminen on yhä riippuvaisempaa kyvystämme palvella toisiamme. ICT-ala ei liene tästä poikkeus.
Miksi työnantajat siis haluaisivat palkata lapseni kaltaisia ihmisiä, jotka eivät välttämättä kykene vastaamaan ennakko-odotuksiin vaan joutuvat tunnustamaan rajoitteensa heti kättelyssä? Mielestäni tämä huolta aiheuttava kysymys edustaa liian kapea-alaista ajattelua. Pitäisi yhtä lailla pohtia, onko työnantajilla varaa jättää palkkaamatta heitä. Jos jollakin on tarjota jotain vähemmän, niin mitä hänellä voisi olla vastaavasti tarjota enemmän?
Meillä on taipumusta kerätä ympärillemme ihmisiä, jotka ovat itsemme kaltaisia, myös työelämässä. Rekrytoimme ihmisiä töihin kriteereillä, jotka vastaavat omia mieltymyksiämme. Haluamme palkata hyvän tyypin, vaikka emme kunnolla tunne työnhakijoita ihmisinä. Moni hyvä tyyppi jää rekrytoimatta, kun emme saa oikeaa vaikutelmaa. Tämä voi olla pidemmän päälle suuri virhe.
Tiedämme yhteisöjen ja organisaatioiden tutkimuksesta, että ihmisyhteisöjen elinvoimaisuus on riippuvainen riittävästä diversiteetistä. Monimuotoisuus rikastuttaa ajatteluamme, pakottaa yhteisöt panostamaan parempaan ihmisten kohtaamiseen ja ruokkii luovuutta keksiä uusia ratkaisuja. Jos taas kaikki työntekijät sopeutuvat aina samaan muottiin, saadaan aina vain ratkaisuja, jotka ovat pelkästään tästä muotista. Huippuratkaisujen keksiminen vaatii poikkeamista normista!
En osaa edes kunnolla kuvailla, miten omaa ajatteluani on haastanut ja luovuuttani ruokkinut erityislasten kanssa viettämäni vuodet. Sen lisäksi olen päässyt todistamaan vierestä, miten toinen tulee sinuiksi omien rajoitteidensa kanssa, löytää omat vahvuutensa ja oppii rakentamaan elämästään merkityksellistä. Ja juuri tällaisesta kypsymisestä, jonka monet erityislapset ja -nuoret käyvät läpi, syntyy todellinen sisäinen motivaatio ja kyky saada asioita aikaan.
Unelmoin siitä, että työelämässä nähtäisiin asiat samoin. Jos opimme työelämän muutostöissä vaalimaan monimuotoisuutta, voimme saada aikaan yhteisöjä, joissa jokaisen ihmisen erilaisuutta arvostetaan eikä vain siedetä. Tämä tekee työelämästä parempaa ihan kaikille.
Tämä kolumni on julkaistu Tukilinja-lehdessä (4/2019). Tukilinja-lehden voi tilata ja lukea Lehtiluukusta.
