You are currently viewing Etuoikeuksiensa sokaisemat tukkivat eturivin

Etuoikeuksiensa sokaisemat tukkivat eturivin

On upea tunne, kun voi kokea aidosti vaikuttavansa asioihin. Kun saa omalla toiminnallaan aikaan toivomaansa muutosta, tuntuu se iholla ja vatsanpohjassa asti. Sellaista on kansalaisvaikuttaminen parhaimmillaan. Koen usein samanlaisia mielihyvää ja dopamiinisykäyksiä saadessani kiittävää palautetta kirjoituksistani.

Olen kirjoittanut erityisvanhemmuudesta useamman vuoden ja ottanut kantaa tunteita herättäviin teemoihin. Pelkäsin ennen aloittamistani, että saisin kohdata myös vihaa ja inhoa, mutta sittemmin osoittautui, että saan kirjoittaa ja ilmaista itseäni täysin vapaasti. Sain vasta jokin aika sitten ensimmäisen epäasiallisen kommentin erääseen kirjoitukseeni. Kommentti oli typerä ja henkilöön kohdistuva, mutta haukku ei kohdistunutkaan minun henkilööni. Kohteena oli nimittäin Greta Thunberg.

Tuntuu absurdilta, että minä voin ottaa voimakkaasti kantaa vanhemmuuteen liittyviin asioihin tai vaikka vammaisten oikeuksiin ilman mainittavaa porua, mutta jos 16-vuotias tyttö, jolla on Aspergerin syndrooma, sanoo että meidän tulisi kuunnella – herra paratkoon! – tieteentekijöitä ilmastoasioissa, niin yhtäkkiä monet menevät täysin tolaltaan. On toki totta, että hän on kansalaisaktivistina noussut hyvin vaikutusvaltaiseen asemaan ottamalla kantaa poliittisesti todella kuumaan aiheeseen, mutta siitä huolimatta minua mietityttää, miksi suomalainen perheenisä Arto ei herätä samanlaista huolta ihmisissä kuin ruotsalainen teini Greta.

Vastaus piilee siinä, että minä en ole uhka heille, jotka tässä yhteiskunnassa ja kulttuurissa ovat nyt kaikkein parhaimmassa asemassa. Minulla saattaa olla joidenkin mielestä vääriä mielipiteitä, mutta minulla on kuitenkin valkoisena, keskiluokkaisena ja sopeutumiskykyisenä miehenä automaattisesti eturivin paikat varattuna, kun yhteiskunnallisista asioista keskustellaan. Ja ongelma on juuri se, että kaikki täältä eturivistä eivät näe, että takarivistä haluttaisiin myös käyttää puheenvuoroja. Kyse on etuoikeutettujen sokeudesta.

Kun takarivissä seisovat ottavat vihdoin itse itselleen puheenvuoron, tulee se järkytyksenä meille eturivissä seisoville. Elämme murroskautta, jossa nuoret, erilaiset vähemmistöt, vammaiset ja muut aiemmin esityksen seuraajiksi jätetyt raivaavat itse tiensä ensin yhteiskunnan eturiviin ja osa lopulta näyttämölle saakka. Joillekin meistä se voi tuntua pelottavalta, kun emme olekaan enää sen tärkeämpiä ihmisiä kuin muutkaan.

Greta Thunberg on kyennyt osoittamaan meille, että sukupuolesta, iästä tai mistä tahansa ominaisuudesta huolimatta meillä jokaisella on oikeus ja mahdollisuus ottaa asiat omiin käsiimme ja muuttaa tätä maailmaa paremmaksi. Vaatii rohkeutta julistaa, ettei halua olla enää pelkkä toimenpiteiden kohde tai sivustaseuraaja. Vaatii rohkeutta tarttua altavastaajana toimeen, kivuta lavalle ja osoittaa koko maailmalle, että tulevaisuutta on rakennettava meidän kaikkien ehdoilla.

Pitäisikö minun siis tuntea jonkinlaista luopumisen tuskaa siitä, jos menetän ansaitsemattomat etuoikeuteni ”neurotyypillisenä” valkoisena miehenä? Ei! Minusta on mitä suurin helpotus, ettei minun tarvitse olla huolissani, yrittää suojella tai suhtautua muulla tavoin alentuvasti nuoriin, naisiin, autismikirjon henkilöihin, vammaisiin, vähemmistöihin tai muihinkaan itsestäni poikkeaviin ihmisiin. Riittää, kun astun itse sivuun ja annan heille tilaa. Vaikka omat pyrkimykset olisivat kuinka vilpittömät ja pyyteettömät, saattaa sitä huomaamattaan seisoa muiden tiellä, varsinkin jos ei kykene kuuntelemaan, mitä muilla on sanottavana. Silloin alkaa helposti ihmetellä, miksi toisten sukupuolesta, ihonväristä tai muista ominaisuuksista pitää tehdä niin suuri numero.

Tämä kolumni on julkaistu Tukilinja-lehdessä (6/2019). Tukilinja-lehden voi tilata ja lukea Lehtiluukusta.

Vastaa