Helmikuinen auringonpaiste lämmitti selkääni, kun palasin eräästä tapaamisesta takaisin toimistolle. Tapaaminen oli ollut viimeinen laatuaan, ja se sai minut tuntemaan oloni yhtä aikaa sekä haikeaksi että poikkeuksellisen kepeäksi. Olin hetkeä aiemmin päättänyt kaksi vuotta kestäneen psykoterapiasuhteeni, ja mieleeni mahtui ainoastaan kiitollisia ajatuksia kaikesta saamastani avusta.
Vajaa kolme vuotta sitten kesälomalta palatessani istuuduin tuttuun tuoliin, tutulla toimistolla ja tuttujen työtehtävien ääreen. Minkään ei olisi pitänyt tuntua erilaiselta. En kuitenkaan osannut aloittaa työntekoa. Loman jälkeistä alkutahmeutta, ajattelin. Mutta seuraavakin päivä oli samanlainen, ja seuraava, ja lopulta koko viikko. Pelkkä ajatus töiden aloittamisesta sai minut haukkomaan henkeä. Silti olin aivan uupunut jokaisen työpäivän jälkeen.
Soitin esimiehelleni. Hävetti. Totesin, etten ole työkykyinen. Etten yksinkertaisesti pysty. Hän suhtautui asiaan hyvin ymmärtäväisesti, eikä pyytänyt minua selittelemään enempää tilannettani. Ja onneksi ei pyytänyt, sillä en olisi sillä hetkellä kyennyt kertomaan, miten paljon pelkäsin ottaa puhelinta käteeni soittaakseni kollegalle, miten koin kaikesta saamastani positiivisesta palautteesta huolimatta vain tuottavani pettymyksen kaikille tai miten tunsin olevani totaalisen epäonnistunut ihmisenä.
Sain varattua ajan työterveyslääkärille heti. Psykiatrin vastaanottotuolissa istuin jo viikkoa myöhemmin. Psykiatri näki rutinoituneesti jo ovelta, mikä potilas oikein on miehiään; ahdistus ja masennushan ne ovat monen nykypäivän tietotyöläisen lähimmät työtoverit. ”Meidän täytyy varata näitä käyntejä sinulle muutama, mutta tiedän jo nyt, että tulen suosittelemaan sinulle pitkäkestoista psykoterapiaa”, hän totesi. ”Sinun kaltaisesi hyötyvät siitä aivan varmasti.”
Ja oikeassa hän oli. Hyödyin siitä valtavasti – ja nopeasti! Kolmatta terapiavuotta ei edes tarvinnut harkita, kun kahdessa vuodessa saimme kaikki tavoitteet täytettyä: heikko itsetuntoni vahvistui, ylivaativan minän tilalle kehittyi itseään arvostava minuus ja masennus ja ahdistus hälvenivät horisontista, kun niitä vastaan ei enää tarvinnut yrittää taistella. Olin oppinut antamaan myöden sille tosiasialle, että siihenastinen aikuiselämäni erityislapsiperheen vanhempana oli ollut poikkeuksellisen kuormittavaa ja stressaavaa aikaa. Loppuun palaminen ei ole epäonnistumista vaan looginen seuraus terveellekin keholle ja mielelle.
Vaikka terapiassa käynti vaati ajoittain myös ponnistelua, jaksan olla edelleen yllättynyt siitä, miten helposti kaikki kävi. Onnistuin saamaan apua juuri oikeaan aikaan ja riittävän nopeasti. Taisin olla lopulta vain yhteensä viikon sairaslomalla masennuksen ja ahdistuksen vuoksi, kiitos työnantajan ymmärtäväisyyden ja hyvien työterveyspalveluiden.
Samalla käsitän oman etuoikeutetun asemani tässäkin asiassa. Pelkästään heikommat työterveyspalvelut tai työnantajan joustamattomuus olisivat pitkittäneet kunnollista avun saantia huomattavasti. Entä sitten omaishoitajat, perhevapaita viettävät vanhemmat, eläkeläiset, työttömät, vammaiset ja monet muut väestöryhmät, joilla ei ole mahdollisuutta nauttia samoista eduista? Eikö heilläkin pitäisi olla yhdenvertainen oikeus hyvään elämään?
Apu on tehokkainta silloin, kun oireet eivät ole liian syviä ja ongelmat kärjistyneitä. Eduskunnassa ja ministeriöissä on parhaillaan valmistelussa kansalaisjärjestöjen Terapiatakuu-aloite, jonka avulla voitaisiin turvata oikea-aikaiset terapiapalvelut yhdenvertaisesti kaikille. Tämä olisi iso askel siihen suuntaan, että mielenterveys ymmärrettäisiin samanlaista tukea tarvitsevaksi terveydeksi kuin fyysinenkin terveys.
Idea on lopulta yksinkertainen. Kun jalka murtuu, on kaikilla oikeus hoitoon ja kuntoutukseen. Miksi ei siis silloin, kun mieli murtuu?
Tämä kolumni on julkaistu Tukilinja-lehdessä (4/2020). Tukilinja-lehden voi tilata ja lukea Lehtiluukusta.
EDIT: Hallitus ei vielä syyskuun 2020 budjettiriihessään tehnyt päätöksiä Terapiatakuun toteuttamisesta, mutta aloite on yhä eduskunnan käsissä.