Blogi

Aina säännöllisin väliajoin julkisuuteen pompsahtaa psykologian tai psykiatrian alan ammattilaisia, jotka haluavat syystä tai toisesta omaan kliiniseen kokemukseensa (ei siis tutkimukseen) vedoten valittaa siitä, miten oireilevien lasten vanhemmat vain haluavat lapselleen jonkin neurokirjon diagnoosin, vaikka pitäisi ensisijaisesti puuttua oireilua aiheuttaviin ympäristötekijöihin.

Tässä on kai jonkinlaisena oletuksena, että vanhemmilla olisi taipumusta siirtää omaa vastuutaan muille piiloutumalla diagnoosien taakse. Itse, kun näissä erityisvanhempien yhteisöissä liikun, niin haluaisin hieman analysoida, miksi tällainen lähestymistapa on paitsi puppua, myös haitallista.

Vanhemmat eivät välttele vastuutaan

Me vanhemmat kyllä mielellämme keskutelemme diagnooseista, sen voin myöntää. Mutta syy siihen on ihan looginen, joten avaan sitä nyt hieman.

1. Me vanhemmat emme halua diagnoosia, me haluamme ymmärtää. Diagnostiikka on tärkeä väline tämän ymmärryksen saavuttamiseksi. Ymmärryksen tarve on paljon suurempi lapsen vanhemmalle kuin lasta hoitavalle ammattilaiselle, koska vanhemmilla ei ole ainoastaan tarve vähentää lapsen oireilua, vaan perin juurin ymmärtää lastaan ihmisenä. Lapsi ei ole vanhemmilleen hoidettava asiakas, vaan kaikista rakkain läheinen.
2. Me vanhemmat emme välttele omaa vastuutamme lapsen hoidossa. Ne vanhemmat, jotka välttelevät, ovat aika marginaaliporukkaa. Silloin kun lapsen oireilu on uutta, saatamme toki yrittää suojata itseämme pakenemalla tilannetta tai kieltäytymällä käsittelemästä asioita. Oman lapsen erityisyyden hyväksyminen vie aikaa, mutta siihenkin auttaa ymmärrys siitä, että vika ei ole huonossa vanhemmuudessa.
3. Sen sijaan, että välttelisimme vastuutamme, toivomme ennemminkin taakan keventämistä. Jaksaaksemme kantaa vastuumme, tarvitsemme erilaisia tukimuotoja. Niiden hankkimista ei ole tehty helpoksi, ja usein tarvitsemme selkeää diagnostiikkaa siihen avuksi. Vaikka tuen saannin ei tulisi olla diagnooseista riippuvaista, niin usein vakavasti otetuksi tuleminen sitä edellyttää.
4. Me vanhemmat tiedämme, että neuropsykiatrisissa häiriöissä voimme vain hoitaa tai helpottaa oireita. Meille ei kuitenkaan riitä se, että saamme käytännön ohjeita, joilla voimme reagoida kulloisiinkin oireisiin, vaan tarvitsemme syvällisempää tietoa, mistä oireilu todella kumpuaa, jotta voimme oikeasti paremmin ennakoida tulevaa. Tästä syystä tarvitsemme lääkäreitä kumppaneiksemme hakemaan oikeaa diagnostiikkaa, jonka pohjalta voimme perehtyä syvällisemmin asioihin.

Me emme siis ole diagnoosihakuisia vaan ymmärryshakuisia. On tuskallista, jos ei ymmärrä omaa lastaan. Tunnistamme kyllä oman vastuumme, mutta kaipaamme apua, joka todella auttaa meitä muuttamaan elämäämme paremmaksi. Siksi olemme allergisia yksittäisten kasvatuksellisten niksipirkkaohjeiden jakelulle, koska ongelmat eivät yleensä ole sidottuja tiettyihin tilanteisiin, vaan vaikuttavat lapsen ja koko perheen toimintakykyyn yleisesti.

Aito perhelähtöisyys huomio tasavertaisesti myös vanhempien omat tulkinnat

Silloin kun palveluissa halutaan toteuttaa aitoa perhelähtöisyyttä, on koko perheen tilannetta kyettävä tarkastelemaan kokonaisvaltaisesti useasta eri näkökulmasta, jolloin tukea voidaan tarjota oikea-aikaisesti perheen kulloisiinkin tarpeisiin. Tämän lisäksi lapset ja vanhemmat on tunnustettava osaksi arviointia ja tulkintoja tekevää asiantuntijaverkostoa, ei pelkästään sen kohteiksi.

Silloin kun lapsiperheiden kanssa työskentelevä ammattilainen julistaa julkisuudessa, että vanhemmat ovat väärässä, tulee väistämättä mieleeni, että nyt ei kyllä perhelähtöisiä toimintatapoja ole kyetty omaksumaan kunnolla. Kyllä me vanhemmat saatamme olla joskus väärässä, mutta lapsen ja koko perheen hyvinvointia tuskin edistää se, että korostetaan asiantuntijalähtöisten tulkintojen ensisijaisuutta ja vähätellään vanhempien näkemyksiä.

Sitä paitsi hyvin monella meistä on kokemusta siitä, että olemme jälkeen päin voineet todeta olleemme oikeassa. Tätä oivallusta on voinut edeltää vuosien epätietoisuus, itsesyytökset ja erittäin ankara vanhemmuuden harjoittelu, johon ammattilaisten kanssa on vain ja ainoastaan keskitytty. Sitten kun lopulta selviää, että lapsella onkin neuropsykiatrinen häiriö, alkavat asiat loksahtaa kohdalleen. Olo helpottuu, kun ymmärtää, että perimmäinen syy lapsen oireiluun ei olekaan vanhemmuudessa, ja voidaan alkaa keskittyä lapsen tukemiseen neuropsykiatrisen häiriön oirekuvan mukaisilla reunaehdoilla.

Mutta jos alusta alkaen lapsen ja perheen tilannetta tarkastellaan myös perheen omien tulkintojen kautta, sitoutuvat perheet paremmin hoitoon ja kuntoutukseen ja kykenevät ottamaan paremmin vastaan myös ammattilaisten ohjausta. Väitän, että näin päästään myös nopeammin ja syvällisemmin kiinni ongelmien alkujuuriin. Tämä on ollut onneksi vahva suunta nykyaikaisessa lapsiperhetyössä, mutta vielä on perhelähtöisten toimintamallien juurruttamisessa tehtävää.