Olen viime vuodet tuudittautunut siihen, että koska olen käynyt läpi ja käsitellyt erityisvanhemmuuden prosessin, minua ei enää hetkauttaisi pienet tai suuremmatkaan takapakit juuri lainkaan. Olen ollut tässä suhteessa väärässä. Vanhat traumaattiset kokemukset nousevat helposti piilostaan aina, kun eteen tulee vaikeuksia.
Olen vuosia puhut siitä, että erityisvanhemmaksi tuleminen on kriisi, jonka käsittely vaatii pitkän prosessin. Samanaikaisesti, kun erityisvanhemman on käsiteltävä vanhemmaksi kasvamisen kehitystehtävä, on hänen myös käytävä läpi erityisvanhemmuuden omat vaiheet, jotka muistuttavat paljon suruprosessia.
Lue lisää: 5 erityisvanhemmuuden vaihetta
Kun itse kävin läpi oman prosessini, koin olevani paitsi tasapainoisempi ja sinut lapseni erityispiirteiden kanssa, myös kypsempi vanhempana kaiken kaikkiaan. En kuitenkaan osannut aavistaa, että kriisin alkuvaiheen vaikeudet olivat aiheuttaneet niin suuren trauman, että vielä vuosien jälkeen ne nostavat raskaita tunteita pintaan, kun eteen tulee edes hieman vastaavanlaisia vaikeuksia.
Ei se nyt sinänsä ole ihme, että oman lapsen lähettäminen lastensuojelun huomaan on traumaattinen kokemus. Kokemus siitä, ettei enää pärjää oman lapsensa kanssa on täyttä kauhua. Ehkä siitä ei koskaan täysin toivukaan? Tuo kaikkein vaikein ajanjakso kesti parisen vuottta, jonka aikana jouduttiin turvautumaan niin lastensuojelun kuin psykiatristen osastojen akuuttiin tukeen monta kertaa ennen kuin tukitoimien kanssa löydettiin riittävä tasapaino.
Sen jälkeen on useampi vuosi vietetty verrattain seesteistä aikaa. Mutta aina silloin tällöin lapsen kuormitustaso nousee yli äyräiden, ja pelko taantumisesta takaisin vaikeisiin vuosiin vahvistuu. Olen tunnistanut, että se aiheuttaa minussa pohjattoman väsymyksen kokemuksen. Kun A saa kohtauksen, jossa hän menettää pahasti kiukkunsa hallinnan, on se minulle niin raskas kokemus, etten voi sitä suoraan käsitellä. Niinpä se purkautuu parin viikon raskaana väsymyksenä.
Onneksi kaikki takapakit ovat olleet tähän asti vain hetkellisiä, ja kuormitustasoa säätelemällä olemme niistä selvinneet ilman negatiivista kierrettä. En usko, että enää jaksaisin uudestaan käydä samaa vaihetta läpi kuin silloin vuosia sitten. Tai kaipa sitä taas jaksaisi mitä vaan, jos on pakko. Niin se silloinkin meni. Mutta kyllä se jätti jälkensä.
Siksi on tärkeää tunnistaa, että erityisvanhemmuuteen liittyvät raskaat kokemukset voivat olla traumaattisia. Ja sitä suuremmalla syyllä tarvittaisiin kunnollista varhaista tukea vanhempien jaksamiselle. Mitä syvemmän trauman kriisi aiheuttaa, sitä pidempään se vaikuttaa mielenterveyteen.
Kylläpä kirjoitit osuvasti!
Itse olen nuorimmaiseni (17v) kanssa vielä niin vereslihalla, etten täysin uskalla luottaa siihen, että tilanne on nyt tällä hetkellä hallinnassa, ja koen olevani kuin vainukoira jatkuvasti haistelemassa ilmaa mahdollisten ongelmien varalta. Niiden ongelmien jotka pahimmillaan pudottavat sekä nuoren että minut taas sinne syvään pimeään kuoppaan, mistä ei äänikään meinaa kantaa pinnalle.
Asia mikä usein jää huomiotta lapselle/nuorelle apua etsiessä, palaverien ja erilaisten tukitoimien sekä byrokratian viidakossa, on se että vanhemmat tarvitsis myös kipeästi apua itselleen.
Tunnistan niin itseni tuosta tekstistä! Kun tulee pahaa takapakkia nuoren kanssa ja/tai jokin erityisen pelottava kokemus, sitä seuraa välittömästi syvä väsymys. Ehkä se on kehon keino suojella psyykeä. Samoin välillä on tuntunut, että koska olen selvinnyt näistä, ei minua pikkuasiat hetkauta. Tottahan se on tietyssä määrin, ei viitsi valittaa pikkuharmeista ja ehkä arvotkin ovat kaikesta koetusta ja tulevaisuuden epävarmuudesta johtuen erilaiset kuin naapurilla jolla ei näytä olevan mitään vastoinkäymisiä (toki tiedostan, että jokaisella on ne omat murheet). Mutta sitten kun jollain muulla rintamalla tulee pahoja vastoinkäymisiä niin kyllä se kipukynnys on aika alhaalla; pohjalla taitaa olla jatkuva depressio ja ahdistus jonka vaan sulkee pois että selviää arjesta.
Kyllähän siinä varmasti on taustalla jotain kroonistunutta uupumusta, ahdistusta tai masennusta, josta ei ole täysin toipunut. Toivottavasti sinulla ja meillä kaikilla (meitä taitaa olla paljon) nuo traumat alkavat ajan kanssa helpottamaan.
Samoja tunteita itsellänikin, joskin nyt ehkä pieni toivon siemen on olemassa asioiden helpottumisesta hiljalleen erityisnuoren täyttäessä pian 20 vuotta. Tunnistan kuitenkin hyvin nuo kipeät pisteet ja raskaat vuodet pintaan helposti tuovat muistot. Armollisinta on hyväksyä menneen tuoma hälytystilassa jatkuvasti olo, ja toisaalta myös kannattaa muistaa taputtaa itseään olkapäälle kaikesta siitä selviytymisestä. Me selvitään sittenkin!