Tänä vuonna isänpäivää värittivät puheet isien uupumuksesta. Mistä paineet kumpuavat ja onko mitään tehtävissä?
Eilen vietimme isänpäivää perinteisissä tunnelmissa. Kun olin aamulla jonkin tunnin leikkinyt nukkuvaa, ”herättivät” lapset minut tuomalla kortteja ja lahjoja sänkyyn. Porukalla tehty aamupala odotti pöydässä ja kenelläkään lapsista ei poikkeuksellisesti ollut kiire pelaamaan tai katsomaan videoita. Päivällä käytiin uimassa ja illalla kokattiin yhdessä sushia. Hieno päivä!
Päivän uutisia lukiessa tunnelma oli toinen. Tuntui, että pääteemana ei ollut isyyden juhliminen vaan isien uupumus. Tärkeään aiheeseen oli tartuttu, koska isyyteen liittyvästä kuormituksesta on puhuttu paljon vähemmän kuin äitiyden kuormittavuudesta. Vanhemmuuteen ylipäätään liittyy paljon odotuksia ja vaatimuksia, jotka ovat tänä päivänä yhteisiä sekä äideille että isille, mutta joitakin tärkeitä sukupuolittuneita näkökulmia on niiden lisäksi tärkeä tunnistaa.
Minusta oli hienoa, että isien uupumusta koskevista tutkimuksista oli nostettu esiin se tärkeä seikka, että lapset eivät itsessään olleet isille kuormitustekijä, vaan ongelma koettiin yhteiskunnalliseksi: työelämän joustamattomat rakenteet, koventuneet odotukset, modernin isän mallin yhdistyminen perinteisiin ”mies elättää” -ajatusmalleihin, jne. Vikaa löydettiin siis aivan oikeasta osoitteesta: ympäristöstä ja kulttuurista.
Kulttuuri syö sinut aamiaiseksi
Kyllä minäkin nämä paineet olen nahoissani tunnistanut. Ennen perhe-elämää olin täysin vakuuttunut, että minun on helppo omaksua modernin perheenisän identiteetti. Siis sellainen kuvitteellinen (super)mieskuva, jossa isä omistautuu täysin perheelleen, on sekä fyysisesti että henkisesti läsnä lapsilleen 24/7 ja nauttii joka ikisestä hetkestä. Tällaisia satuolentoja kun näytti julkisen keskustelun perusteella tulevaisuuden maailma olevan pullollaan.
Kyllähän tuolta pilvilinnasta romahti nopeasti alas, kun ensimmäinen lapsi syntyi. Pelkästään vauva-aika on niin intensiivistä ja kuormittavaa, että lyhyen ajan sisään sitä huomaa olevansa koneen sijasta ihminen. Siis epätäydellinen, keskeneräinen ja rajallinen olento. Tämän pudotuksen jälkeen kun saa kerättyä itsensä, voi taas alkaa olla sinut itsensä kanssa ja nauttia ihmisenä olemisesta.
Mutta eipä siinä vielä ole kaikki! Samalla tulee oppineeksi, että ei ehkä sittenkään ole niin erilainen vanhempi kuin mitä omat vanhemmat olivat (vaikka olisi kuinka vannottanut itselleen!). Jostain myös punkee pintaan ihan jotain odottamattomia asioita: Urbaani syke ei enää inspiroikaan, vaan kaksio Kalliosta vaihtuu rintamamiestaloon Nurmijärjellä. Uraa ei enää suunnitellakaan intohimo edellä, jos vakaa mutta tylsä työ rahoittaa turvallisemmin lasten harrastukset. Voi jopa käydä niin, että entinen kirjatoukka-humanisti saattaa löytää itsensä sohvalta katsomassa ennen halveksumaansa jääurheilua.
Hieman kärjistäen yritän siis sanoa, että perinteiset kulttuuriset normimme syövät nuoruuden strategiamme aamiaiseksi. Perheellistyminen näkyy kovempina paineina mukautua vallitsevaan kulttuuriin. Emmehän enää ole huolissamme vain omasta pärjäämisestämme vaan myös lastemme tulevaisuudesta. Kuka jaksaa uida vastavirtaan, jos on muutenkin kuormittunut ja lastenkin pitäisi 20-vuoden kuluttua päästä yliopistoon opiskelemaan maisteriksi.
Riittääkö mikään?
Paineita siis tulee sekä perheen sisältä että ulkopuolelta. Vanhemmaksi kasvaminen on sitä, että pystyy ottamaan nämä paineet haltuun ja hyväksymään oman keskeneräisyytensä ja vajaavaisuutensa. Emme voi muuttaa sitä, mitä olemme perimältämme, minkälaisessa ympäristössä olemme kasvaneet tai mitä yhteiskunta meiltä odottaa.
Jos kasvamme vahvoiksi, voimme vähän rakentaa sisäisten ja ulkoisten paineiden sisälle liikkumavaraa, mutta varsinkin kuormittavissa elämäntilanteissa toimimme aika lailla autopilotilla. Mutta se riittää. Isät ovat tänä päivänä parempia kuin koskaan, ihan kuin meitäkin edeltävä sukupolvi onnistui paremmin kuin edeltäjänsä. Todellinen muutos vain tahtoo olla hitaampaa kuin odotusten muuttuminen.
Jos yhtään lohduttaa, niin nykytiedon valossa lapset kasvavat sellaisiksi kuin kasvavat enemmän muista syistä kuin kasvatuksen ansiosta. Ehkä meidän olisi siis syytä vain olla mitä olemme ja nauttia matkasta. Tosin helppohan se on sanoa. Jos jokin, niin oman asennoitumisen muuttaminen se vasta vaikeaa onkin.
