You are currently viewing Hyväksyminen on kaikkein vaikeinta

Hyväksyminen on kaikkein vaikeinta

Meillä on A:n kanssa ollut kaksi isoa käännettä, jotka ovat vaatineet itseltämme radikaalia ajattelutavan muutosta. A:n ollessa n. 4-vuotias pääsimme ensimmäistä kertaa lastenpsykiatriselle tutkimuksiin ja kuntoutukseen. Tämä vaihe on ollut toistaiseksi ehkä se kaikkein vaikein. Miksikö? No siksi, että siinä vaiheessa jouduimme ensimmäisen kerran hyväksymään, että lapsellamme ei olekaan pelkkää uhmaa, haastavaa temperamenttia tai mitään muutakaan ”normaalia” ominaisuutta, joilla jokapäiväisiä hankaluuksia olimme tottuneet selittämään itsellemme ja muille. Oli hyväksyttävä, että lapsi on erilainen ja tarvitsee apua.

Toinen käänne ajoittuu viime syksylle, aikaan neljä vuotta myöhemmin. Tuolloin saimme yhdellä tutkimusjaksolla syvemmän käsityksen A:n tilanteesta ja tarkentuneen diagnoosin: Touretten syndrooman. Käänteentekeväksi tilanteen teki se, että tähän asti A:n hoito oli tähdännyt häiriöiden korjaamiseen ja parantamiseen, mutta kun erityispiirteiden todettiin johtuvan neurologisista syistä, alettiinkin puhua sopeutumisesta. Neurologisia poikkeavuuksia kun ei voi poistaa, vaan lapsen on opittava toimimaan oman erilaisuutensa kanssa ja ympärisöä on sopeutettava lapsen mukaan. Oli hyväksyttävä, että lasta ei voi parantaa vaan poikkeavuuksien kanssa on opittava elämään.

Molemmat käänteet ovat ajatuksen tasolla isoja, mutta ensimmäinen oli huomattavasti vaikeampi ja rankempi. Rankkaa siitä teki ongelmien hyväksyminen. Hyväksyminen on ylipäätään ollut kaikkein vaikeinta, ainakin minulle. Että oma lapsi on erilainen ja tarvitsee apua. Että jotain on pielessä. Ja ensimmäisellä kerralla se iskee päin kasvoja ja kovaa. Mukana kulkevat itsesyytökset: Mitä olen tehnyt väärin? Olenko ollut niin huono isä? Hyväksyminen vei aikaa ja sisäinen tunnemyrsky uuvutti pahasti.

Tämän jälkeen on hyväksymisen opettelua sitten riittänyt eri muodoissaan: epävarmuus vanhempana, hyviä aikoja seuraavat pettymykset, tilanteen pysyvyys, epävarmuus tulevasta, puuttuva ymmärrys, luopuminen, sopeutuminen, palvelujärjestelmän heikkoudet, pelko, stigma jne. Nämä painavat koko ajan niskassa ja uuvuttavat, mutta eivät ole tuntuneet niin shokeeraavilta sitten sen jälkeen, kun hyväksymisen tielle ensimmäistä kertaa lähdettiin.

Monet eri asiat auttavat myös jaksamaan. Etenkin yksi näkökulma on ylitse muiden. Äitini tapaa kertoa tarinaa ajasta, jolloin minä itse olin pieni. Silloin hän oli törmännyt erääseen tuntemattomaan vanhempaan rouvaan, joka katsoi meitä huutavia lapsia ja totesi äidilleni, että ”näin jälkeenpäin ajatellen tuo vaihe, kun lapset olivat pieniä, oli elämäni parasta aikaa”. Äitini vain vastasi takaisin, että ”minäkin odotan sitä aikaa, kun voin sanoa, että tämä aika oli elämäni parasta aikaa”.

Ennemmin tai myöhemmin kaikki helpottaa. Tai ainakin siihen on pakko luottaa.

Tällä artikkelilla on 4 kommenttia

  1. Nimetön

    Tuttuja fiiliksiä. Minusta kaikkein vaikeinta on tulevaisuuden pelko. Koen, että kyllä tästä päivästä selviän, mutta entä sitten, kun en ole enää lapsestani huolehtimassa ja hänen puoliaan pitämässä. Maailma tuntuu välillä niin kovalta paikalta, pitäisi olla tehokas ja taidokas ja vaikka mitä, että täällä pärjää. ”Taviksellakin” on siinä joskus tekemistä saati sitten erityisellä.

  2. Arto Bäckström

    Hyvä pointti! Tulevaisuuden pelkoonkin liittyy hyväksyntä, koska sillekään ei oikein voi mitään, että tulevaisuus on epävarma ja arvaamaton.

  3. Nimetön

    Hyväksyminen on varmasti vaikeinta, mutta eikö sitä kevennä helpotus, että ongelmille on oikea syy ja nimi? On suuri helpotus, että ongelmat eivät johdu esimerkiksi kasvatuksesta tai ole vaikkapa oman pään sisällä?

    1. Arto Bäckström

      Nimenomaan! Kun pääsee yli siitä, että lapsi ei olekaan ”tavallinen”, niin sitä suorastaan vaatii aina vaan parempaa ja tarkempaa diagnoosia, vaikkei siitä olisikaan muuta hyötyä kuin oma mielenrauha.

Vastaa