Jos luo itselleen liian korkeita odotuksia, myös putoaa korkealta. Vielä kovempaa tipahtaa, jos luo epärealistisia odotuksia toisten ihmisten, kuten omien lastensa, suhteen. Jos odottaa lapsesta ammattilaisjalkapalloilijaa ja lapsi ilmoittaa lopettavansa harrastuksen kokonaan, voi pettymys olla suuri ja kentän laidalla sateessa vietetyt hetket tuntua turhilta. Tilanteessa on kuitenkin järkevää myöntää odottaneensa liikoja, hyväksyä lapsen päätös ja jatkaa elämää. On omaa hölmöyttä, jos antaa tuollaisen asian pilata omaa elämää.
Ajatus muuttuu paljon mutkikkaammaksi, kun kyseessä on jalkapallon sijaan lapsen neurologinen poikkeavuus. Mitä edes voi odottaa lapselta? Kuinka paljon voi vaatia? Minkälaisia odotuksia voi omalle elämälleen asettaa? Elämästä tulee jatkuvaa kehittymisen, sopeutumisen, oppimisen ja luopumisen vuorottelua, jota pitäisi kuitenkin hahmottaa mielekkäänä kokonaisuutena. Ylioptimististen odotusten ja pessimististen tulevaisuusnäkymien välistä pitäisi vielä löytää jonkinlainen realistinen kuva, millaista hyvä elämä erityislapsiperheessä voisi olla.
A:n kesä on mennyt erittäin hyvin. Osastojakson loppuminen ja kesäloman alkaminen meni suuresta muutoksesta huolimatta hyvin kivuttomasti. Muutama loman ensimmäinen päivä oireiltiin voimakkaammin mm. raivoamalla, mutta yllättävän nopeasti muutosvaiheesta selvittiin. Ja koska menee paremmin, niin silloinhan sitä automaattisesti alkaa odottaa enemmän ja enemmän. Olen niin optimistinen luonne, että näen edessä vain rajattoman määrän erilaisia positiivisia mahdollisuuksia.
Toisaalta olen myös realisti. Pelkään jo etukäteen niitä ilmiselviä haasteita, joita meillä on syksyllä edessä, kun eteen tulee A:n kouluun palaaminen ja koko perheen arkikuvioiden rakentaminen. Vaikka olemme jälleen hieman viisaampia ja ymmärrämme lastamme paremmin, niin emme silti voi muuttaa sitä mitä hän on. Ja se mitä hän on, tulee olemaan jatkuvasti törmäyskurssilla muun maailman kanssa. Kuinka paljon A ja ympäristö voivat lopulta lähentyä toisiaan?
Kun minulta on kysytty, mitä minä toivon, olen vastannut toivovani mahdollisuutta elää normaalia lapsiperhearkea. Normaalia iloa, normaalia surua, normaalia turhautumista, normaalia innostumista, normaalia väsymystä. Koko kevät ollaan asiantuntijoiden ja tukiverkostojen kanssa pyritty miettimään, miten se voisi järjestyä. Huomasin kuitenkin, että koko ajatustapa on täysin väärä. Minun onkin opeteltava ajattelemaan, että on tavoiteltava erityistä lapsiperhearkea. Erityistä iloa, erityistä surua, erityistä turhautumista, erityistä innostumista, erityistä väsymystä. Ja tästä kaikesta on löydyttävä se mielekäs polku koko perheelle. Optimisti näkee jälleen rajattomasti mahdollisuuksia.
Pessimisti ei pety, sanotaan. Optimisti ei kuitenkaan menetä elämänhaluaan.
