You are currently viewing Erilainen lapsi, erilaiset säännöt?

Erilainen lapsi, erilaiset säännöt?

Perheessämme on yhteensä viisi lasta. A on heistä vanhin, 9-vuotias, nuorin on 2 ja muut siltä väliltä. Ikäerot ovat siis pieniä ja meininki sen mukaista. Pienet ikäerot kuormittavat arkea, koska ”hoidettavia” lapsia on aina yhtä aikaa enemmän, ja joskus tuntuu, että kenenkään tarpeita ei ehdi tyydyttää ennen kuin siinä on jo seuraavana jonossa. Onkin kivempi ajatella pienten ikäerojen positiivisia puolia: lapsista on paljon seuraa toisilleen, he oppivat toimimaan keskenään, tukemaan toisiaan ja heille kelpaavat samanlaiset leikit, sadut ja telkkariohjelmat. On myös hankalina hetkinä ihanaa ajatella, että koko katraan saa kerralla kasvatettua ja sen jälkeen voi siirtyä uuteen elämänvaiheeseen (iltatähti on sillä hetkellä pahin painajainen: ”onko kaikkia aloitettava taas alusta?”).

Pieniin ikäeroihin ja yhden lapsen neurokirjon poikkeavuuteen liittyy kuitenkin eräs haaste, josta tänään ajattelin kirjoittaa: kaksoisstandardit. Kun yksi lapsi ei kykene aina kaikkeen arkiseen, mihin muut lapset pystyvät (tai pystyy johonkin mihin muut eivät), niin silloin hänellä on oltava myös erilaiset säännöt kuin muilla. Jos esimerkiksi on sovittu, että ruokailuaikaan kaikki istuvat yhdessä pöydän ääreen ja A ei pysty, koska toisten ruokailu häiritsee häntä, niin silloin hän saa vapauden syödä halutessaan eri aikaan kuin muut. Muilta taas odotetaan samassa tilanteessa yhteisten sääntöjen noudattamista.

Kuulostaako oudolta? No jos verrataan sitä vaikka fyysiseen sairauteen: jos lapsella on liikkumista estävä vamma, kukaan ei oleta, että hänen täytyisi osallistua liikuntatunnin ohjelmaan samalla tavoin kuin muiden. Mielenterveyteen ja neurologisiin poikkeavuuksiin pätee sama. On joitain asioita, jotka voivat olla joskus ylivoimaisen vaikeita, eikä kyse silloin ole laiskuudesta, haluttomuudesta tai uhmasta, vaan siitä ettei yksinkertaisesti pysty. Silloin pakottaminen vain pahentaa tilannetta. Jos A:lla on hetki, jolloin yhteisruokailu tuntuu mahdottomalta, niin pakottamalla pilaisimme ruokailuhetken kaikilta, A saisi kohtauksen ja yhteinen ruokailu jäisi joka tapauksessa kokematta.

Tämä kaikki on meille aikuisille selvää, mutta muut lapset voivat kokea tilanteen epäreiluna. Miksi A saa jäädä omaan huoneeseen, kun muut syövät? Miksi A saa olla kotona, kun meidän muiden pitää ulkoilla? Miksi A saa kiroilla ja huutaa, mutta minä en? Näihin kysymyksiin pystyy onneksi vastaamaan. Pienetkin lapset oppivat nopeasti, että sairaudet tai poikkeavuudet tekevät elämästä hankalaa, joten on ihan oikeus ja kohtuus, että tällöin heidän elämäänsä helpotetaan (vähän samanlainen ajatus kuin positiivisessa diskriminaatiossa). En usko, että kukaan lapsi haluaa olla joustamaton, koska eniten siitä kärsii itse. Eri asia on kaikkien lasten kehitysvaiheisiin kuuluva rajojen koettelu, joka on selvästi erotettavissa neurologisista poikkeavuuksista johtuvista syistä.

Vapaudet ja eri säännöt eivät välttämättä myöskään tunnu vapaudelta. A nauttii suuresti, kun kykenee toimimaan yhdessä muiden kanssa: ruokailemaan, leikkimään, ulkoilemaan, jne. Kun oma pää ei sitä kestä, niin sääntöpoikkeukset eivät ehkä tunnukaan etuoikeudelta vaan merkkinä omista rajoituksista. Näin se myös näkyy meille muille, eikä sen vuoksi sisaruksillakaan ole sen suurempaa valittamista. Enemmän joudun itse miettimään asioita uudelleen ja järjestelemään ajatuksiani siitä, millaista on koko perheen ideaali yhteiselo. Tullaan taas saman kysymyksen eteen: miten muutan vuosien saatossa rakentuneita käsityksiäni siitä, millaista perhe-elämän kuuluu olla?

Taitaa olla niin, että lasten ymmärrystä ja joustamiskykyä enemmän tilanteet koettelevatkin itseäni. Antaako oma joustamattomuuteni periksi sen edessä, että joskus on kaikkien edun mukaista, että toisten kohdalla yhteisistä säännöistä joustetaan? Miten löydän uuden tasapainon, jossa johdonmukaisuus ja joustaminen kohtaavat? Ainakin olen tätä opetellut paljon.

Tällä artikkelilla on yksi kommentti

  1. Anne

    A lapselle, tätä nykyä nuorelle elämä on yhtä harjoittelua. Yksi asia/harjoitus saadaan päätökseen, niin uusi odottaa jo nurkan takana. Usein viellä joudutaan palaan jo opittuun asiaan.
    Voi, kun joku olisi kertonut, että näissä asioissa kyllä edetään ja kuntoudutaan, niin että tätä nykyä menee jo aika sulavasti. Onhan tämä elämä muillekkin kuin A yhtä harjoittelua ja tasapainoilua. Voimia arkeen.

Vastaa