You are currently viewing Epätoivon musta mieli

Epätoivon musta mieli

Minulle on jäänyt vahvasti mieleen parin vuoden takainen uutinen, jossa kerrottiin äidistä, joka tappoi itsensä ja kolme lastaan ajamalla autolla päin linja-autoa. En muista lukeneeni tarkempia yksityiskohtia tai taustoja teolle, eikä itsemurhan tekotapa tai lopullinen laukaisin sinällään edes ole merkityksellistä. Muistan vain kyenneeni pelottavalla tavalla ymmärtämään, millaisessa tilanteessa joku päätyy noin järjettömältä vaikuttavaan tekoon. Jollakin tavalla pystyin samaistumaan siihen mielentilaan, jossa tämä äiti oli kamalan ratkaisunsa tehnyt.

Muistan hyvin sen ensimmäisen kerran, kun tavoitin tuon mielentilan, jossa järki väistyy epätoivon tieltä. A oli silloin neljävuotias, ja meillä ei ollut silloin vielä hoitokontaktia lastenpsykiatriselle eikä edes kunnolla käsitystä siitä, että pojallamme voisi olla jokin neuropsykiatrinen poikkeavuus. Tämä oli aikaa, jolloin ongelmat A:n kanssa kärjistyivät päiväkodissa, opitut kasvatusmenetelmät tekivät tenän, tunnelma kotona oli neuvottoman riitaisa ja syyllisyyden tunne vanhempana epäonnistumisesta alkoi kalvaa kovemmin. Lisäksi perheen kolmas lapsi oli koliikkivauva.

Neuvottomuuteni ja hämmennykseni vallassa yritin ratkaista ongelmia pakenemalla niitä. En sitä silloin tunnistanut tai tunnustanut itselleni, mutta pakokeinoni oli sitoutua erilaisiin kodin ulkopuolisiin velvollisuuksiin, kuten järjestötoimintaan ja valmentamiseen, joilla pystyin perustelemaan itselleni, miksi olin niin vähän iltaisin kotona. Pakeneminen tietenkin kärjisti ongelmia ja riitelyä, joten negatiivinen kierre oli valmis, ja lopulta olin poissa kotoa myös henkisesti. Vaikka onnistuin perustelemaan poissaoloni ”järkiargumenteilla”, oli sisältä kalvava syyllisyys yhä vain kovempi.

Syyllisyys, neuvottomuus, epätoivo, loputtomalta tuntuva ahdistus, vaihtoehdottomuus, masennus, tilanteen kohtuuttomuus. Kaikki nuo synkistivät päivästä toiseen mieltä, kunnes kerran, kerran jälleen yhden vaikean ja riitaisan illan aikana mieli mustui. Räjähdin ensimmäistä kertaa elämässäni raivosta. Rauhallinen ja vetäytyvä perheenisä purki kaiken patoutuneen raivonsa ulos paiskomalla tavaroita seinään, karjumalla ja käyttäytymällä pelottavasti. Tästä on vaikeaa vieläkin kirjoittaa minämuodossa, sillä en silloin tunnistanut enää itseäni. Muutuin hetken ajaksi täysin toiseksi ihmiseksi.

Olen miettinyt, että jos minulla olisi yhtään taipumusta kohdistaa pahaa oloa väkivaltana läheisiini, niin tuossa tilanteessa sen olisi varmasti pitänyt tapahtua. Ei onneksi tapahtunut. Sen sijaan moni vanhempi luultavasti päätyy samassa mielentilassa lyömään perheenjäseniään, satuttamaan itseään, tappamaan. Kun joku päätyy ajamaan lapsineen päin linja-autoa, on mieli epätoivosta musta ja ainoa pakopaikka lopullinen ratkaisu. Siihen tilaan ei samaistu järjellä, sillä järki on silloin jo kuollut, jäljellä enää epätoivoinen räpistely kohti loppua.

Kohtauksen loppui omaan järkytykseeni. Makasin tunteja poissaolevana, järkyttyneenä omasta käytöksestäni. Seuraavana päivänä soitin apua. Ja apua myös saimme. Siitä alkoi vuosien mittainen prosessi, jonka aikana opin ensin olevani ihan hyvä isä ja että lapseni on erityinen. Tänä päivänä jo tiedän, että olen itse asiassa aika maisteri näissä vanhemmuushommissa ja että lapsellani on autismikirjon häiriö ja Tourette. Olen myös oppinut, että asiantuntijat ja ammattilaiset ovat välillä oikeassa ja välillä väärässä. Lisäksi olen oppinut, että olen ollut itse useimmin oikeassa kuin väärässä mitä tulee lastemme kasvatukseen.

Olen kyllä tuon elämäni rankimman vuoden jälkeen saanut kokea raivokohtauksia, masennusta, epätoivoa ja pahaa oloa. Olen kuitenkin vastapainoksi saanut kokea onnistumisia, itseluottamuksen vahvistumista ja rakkautta. Enää mieleni ei ole mustunut. Nyt tiedän enemmän, ymmärrän paremmin. Olen kokenut olevani oma itseni joka tilanteessa.

Varmuuden vuoksi selvennyksenä vielä tähän loppuun, että en ole missään vaiheessa ollut aikeissa vahingoittaa perhettäni tai kohdistanut heihin väkivaltaa. Tämä kirjoitus kertoo ainoastaan samaistumisesta siihen tilaan, jossa uskon jonkun tällaiseen ratkaisuun järjenvastaisesti päätyvän.

Tällä artikkelilla on 10 kommenttia

  1. Äiti

    Olet tosi rohkea kirjoittaessasi tämän. Itsekin haastavasti käyttäytyvä erityislapsen äitinä olen kokenut saman ymmärryksen siemenen. Joskus vaan on päiviä, jolloin epätoivo valtaa mielen. Onneksi on myös parempia hetkiä ja vaiheita, jolloin koko perheen elämä on helpompaa. Kiitos blogistasi ja kirjoituksistasi.

    1. Arto Bäckström

      Voimia sinne teidänkin arkeen! Onneksi on niitä parempiakin hetkiä joihin tarttua.

  2. Kati

    Kiitos sinulle.
    Harvoin kukaan kertoo näin rehellisesti tunteista jotka yleensä ihminen yrittää piilottaa itseltäänkin.

  3. Sanna

    Kiitos Arto taas erinomaisesta kirjoituksesta. Ihan kylmät väreet tulevat lukiessa, kuinka voit kirjoittaa niin kuin meidän tuntemuksista. Täällä myös autismin kirjon pirteitä pojalla (tutkimukset vielä kesken) ja tytölle tulossa psykologin testit pian. Lämmintä syksyä sinulle ja perheellesi!

  4. abc

    Sitä siementäkin voi olla hyvin vaikea ymmärtää jos ei ole itse koskaan ollut erityisessä tilanteessa vanhempana. On niin kovin helppo tuomita.

    Kiitos blogista, meillä eletään hyvin samojen haasteiden äärellä.

  5. Hoitaja

    Kiitos tästä. Teen työtä erityislasten parissa ja vanhemmuuden tukeminen on ensisijaisen tärkeää. Harvoin pääsee näin tärkeän tiedon äärelle siitä, miltä vanhemmista voi tuntua. Toivottavasti apu on kuitenkin enempi positiivista ja teitä tukevaa.

    1. Arto Bäckström

      Nykyinen tilanteemme on paljon paljon parempi mitä tulee meidän vanhempien jaksamiseen. Olemme palvelujen piirissä, vaikkakin sopivia A:n tarvitsemia tukipalveluita on käsittämättömän vaikeaa saada edes erikoissairaanhoidon tai lastensuojelun kautta. Luotamme kyllä ammattilaisiin, mutta emme välttämättä suomalaiseen palvelujärjestelmään. Mutta mennään päivä, viikko ja vuosi kerrallaan eteenpäin.

  6. Mari

    Muistan saman uutisen. Muistan senkin, että moni tuttu kauhisteli, mutta minä saatoin aavistaa jotain. Sitä en kyllä kovin monelle uskaltanut ääneen sanoa.

    Juuri äsken juttelin lapselleni, millaista hänen nukuttamisensa oli joskus. Lasta nauratti: ”Oikeastiko kannoitte minut 150 kertaa takaisin sänkyyn?” Oikeasti kannettiin. Sitä en lapselle kertonut, että mieli oli musta silloin. Lohdutin itseäni ajatuksella, että jos en enää jaksa, niin nappaan lapset kainaloon ja hyppään motarin sillalta alas ensimmäisen tukkirekan eteen.

    En hypännyt enkä hyppäisi nytkään. Mutta nöyräksi sen tajuaminen tekee, ettei ole kauheimpien ajatusten yläpuolella. Voi vain olla kiitollinen, että elämässä on paljon tukevia asioita.

Vastaa käyttäjälle Arto Bäckström Peruuta vastaus