Tämä kirjoitus on Turkin Antalyaan suuntautuneen retken matkaraportin toinen osa. Ensimmäisen osan voi lukea täältä.
Ensimmäinen ilta
Kun olimme selvinneet taksimatkasta hengissä hotellille, suunnistimme helpottuneina vastaanottotiskille, josta meidät opastettiin huoneeseemme. Hotelli oli erittäin sympaattinen ja vehreä boutique-hotelli, jonka rauhallisuus ja keskeinen sijainti miellyttivät meitä suuresti. Hotellissa oli myös uima-allas, jonka aukioloaikoja kysellessä saimme vastaukseksi, että uimaan voi mennä klo 21 asti. Tai 22 asti. Tai 23 asti. Tai 24 asti. Tai menette uimaan kun menette. Käytännössä uiminen oli kiellettyä vain aamupalan ja illallisen aikaan, koska ruokailutila oli juuri uima-altaan vieressä.
Hotellin henkilökunta oli ystävällistä, jopa niinkin ystävällistä, että kaikki alkoivat hymyillä erityisen leveästi, kun kuulivat meidän olevan Suomesta. Yksi hotellin apulaisista jopa kertoi suorastaan rakastavansa suomalaisia ja nauraa röhötti makeasti päälle. Ilmeisesti suomalaiset ovat onnistuneet tekemään lähtemättömän vaikutuksen sosiaalisilla taidoillaan ja sivistyneellä käytöksellään… not! Piipahdimme vielä nopeasti vanhassa kaupungissa aistimassa kaupungin tunnelmaa, mutta päädyimme lopulta matkan väsyttäminä ajoissa petiin, mikä osoittautui myöhemmin järkeväksi ratkaisuksi.
Patikointia helteessä
Heräsimme molemmat keskellä yötä siihen, että välissämme ei nukkunut yhtään lasta poikittain eikä kukaan potkinut meitä selkään, varastanut tyynyä tai huutanut korvaamme. Yritä nyt siinä nukkua sitten, kun kaikki kotoisat elementit puuttuvat! Päätimme kuitenkin olla valittamatta hotellille asiasta. Lopulta heräsimme kuudelta siihen, että kukaan ei herättänyt meitä. Ja koska siihen aikaan ei muuta tekemistä ollut, niin päätimme lähteä juoksulenkille. (Kyllä, pakotin vaimonkin pakkaamaan juoksuvaatteet mukaan.) Tässä vaiheessa aamua lämpöäkin oli reilusti alle 30 astetta.
Aamupalan jälkeen lähdimme hotellilta suunnitelmana mennä kaupunginmuseoon ja sieltä läheiselle uimarannalle. Matkaa kartan mukaan olisi ollut alle viisi kilometria suuntaansa. Päätimme matkalla ”oikaista” rantareittiä pitkin parempien maisemien toivossa. Maisemat kyllä löysimme, mutta museota emme. Uimarannalle sentään pääsimme, mikä tulikin tarpeeseen, koska päivällä lämpötila kohosi peräti 36 asteeseen (merivesikin tuntui olevan juuri sopivan lämpöistä pastan keittämiseen). Museoonkin löysimme sitten seuraavana päivänä taksilla, jonka kyydissä oli vielä pelottavampaa kuin ensimmäisellä kerralla. Samalla meille selvisi, että olimme edellisenä päivänä kävelleet suoraan museon ohi kilometritolkulla. Yhteensä ensimmäisenä kokonaisena päivänä kävelimme arviolta 40 kilometria, mikä on aika hyvin sellaisessa helteessä.
Erityisvanhemmuuslisä
Mitäpä lomamatka olisikaan ilman erityisvanhemmuuteen kuuluvia huolia. Saimme matkalla Suomesta viestiä, että A on alkanut koulussa näkemään harhanäkyjä ja hänet on käytetty psykiatrian polilla arvioitavana. (Myöhemmin Suomessa selvisi, että harhat ovatkin ”vain” yksi uusi palikka A:n autismin oirekirjossa.) Tämä herätti meissä sillä hetkellä luonnollisesti suurta huolta, mutta koska tilanne oli kotosalla rauhallinen ja pystyimme luottamaan täysin isovanhempien kykyyn huolehtia jälkikasvustamme, niin eipä siitä loma onneksi pilalle mennyt, vaikka asia toki mielessä pysyikin. Ja mikä parasta, tarpeeton syyllisyydentunto matkasta ilman lapsia ei iskenyt missään vaiheessa. Jos siis jotain on oppinut tässä vuosien aikana, niin arvostamaan parisuhteelle varattua aikaa.
Ehkä tämä erityisvanhemmuuslisä olikin tavallaan se, miksi näinkin pieni loma kaukana kotoa tuntui niin suurelta luksukselta ja tavallinen turistikohdekin suorastaan paratiisilta. Nautimme niin paljon, ettemme tajunneet edes riidellä koko matkan aikana. Sen sijaan nautimme ruoasta, lämmöstä, kauniista maisemista, edullisesta hintatasosta, omasta rauhasta ja toistemme seurasta. Että kyllä tällä taas jaksaa seuraavat kymmenen vuotta…
