Kun aikoinaan aloittelin Erityisvanhemman korjaussarjan kirjoittamista, selailin läpi blogosfääriä etsien perheblogeja, joissa olisi käyty avoimesti läpi tunnekirjoa ja raastavia kokemuksia, joita perhe-elämän varjopuoliin lukeutuu. En juuri löytänyt kaltaisiani kirjoittajia, mutta paljon muuta mielenkiintoista löytyi.
Vaikeita tunteita ja asioita lähestytään perheblogeissa yleensä huumorin keinoin. Niissäkin blogeissa, joissa kerrotaan suorapuheisesti ”oikeasta” arjesta, yritetään yleensä keventää tekstejä suhtautumalla elämään huumorilla. Huumorin käyttö on hyvä tapa etäännyttää, ja se tekee sekä tekstien kirjoittamisesta että lukemisesta helpompaa. Itsekin olen käyttänyt myös tätä menetelmää, jotta blogini ei olisi liian raskas itselleni ja lukijoille.
Perheblogeista löytyy kuitenkin yksi huumoriakin mielenkiintoisempi tapa käsitellä elämän hankalia puolia: kiertäminen ja projisointi. Projektiossa ihminen käsittelee tietoisesti tai tietämättään itselleen vaikeaa asiaa heijastamalla nämä johonkin itsensä ulkopuoliseen kohteeseen. Heijastuspinnaksi kelpaa mikä tahansa elollinen tai eloton olento. Ja tässä, tässä hyvät lukijat, olemme suomalaisen tunneilmaisun ytimessä!
Vanha totuushan on, että suomalaiset eivät osaa puhua tunteistaan. Tämä ei kuitenkaan pidä täysin paikkaansa. Vaikka vaikeista tunteista puhuminen suoraan onkin hankalaa, ei suomalaisten tunneilmaisu ole ollut koskaan köyhää. Se on vaatinut vaan tulkitsijaltaan enemmän. On osattava tulkita ilmeettömien ilmeiden vivahteet, sanattoman verbaliikan hienoudet ja ennen kaikkea se, mitä rivien väliin on sydänverellä kirjoitettu.
Otetaanpa esimerkki. Seuraavassa kuvitteellisessa isän ja pojan välisessä keskustelussa puhutaan maailman tärkeimmästä asiasta: rakkaudesta.
Isä ja poika
”Hei, poikani!”
”Hei, isä!”
”Tarttiko sitä teidän pesukonetta kattoo? Mä otin työkalut mukaan.”
”Joo, onhan se vähän reistaillut. Keitänkö mä vaikka kahvit?”
Eikö auennut? Ei haittaa, olen nimittäin seuraavassa tulkinnut saman keskustelun rivien välit – eli ääneen sanomattomat lauseet – auki kursiivilla, ettei keneltäkään mene vahingossa ohi, mistä tässä todellisuudessa keskustellaan.
Isä ja poika tulkattuna
”Hei, poikani.” Onpa todella mukava nähdä sinua pitkästä aikaa.
”Hei, isä.” Minäkin olen ikävöinyt sinua.
”Tarttiko sitä teidän pesukonetta kattoo? Mä otin työkalut mukaan.” Tiedäthän, poikani, että olen aina olemassa sinua varten, kun sitä tarvitset.
”Joo, onhan se vähän reistaillut. Keitänkö mä vaikka kahvit?” Olen onnellinen, että minulla on tuollainen isä. Rakastan sinua.
Kuten siis huomasitte, tässä isän ja pojan lyhyessä sananvaihdossa ei ollut kyse vain pesukoneen korjaamisesta, vaan paljon muustakin. Kursivoituja lauseita ei lausuttu ääneen, koska sitä ei tarvinnut tehdä. Tunneilmaisu oli miesten välillä tarpeeksi voimakas muutenkin lujittamaan isän ja pojan välistä suhdetta. Tunteet vain käsiteltiin pesukoneen ja kahvin kautta.
Tunteista niiden oikeilla nimillä
Kun aloin kirjoittaa blogia, päätin kirjoittaa suoraan ja kiertelemättä. Päätin, etten aseta ketään tai mitään tunteitteni ja paperin väliin. Puhumalla en olisi ehkä kyennyt olemaan niin suora, siksi oli tarve kirjoittaa. Purkaa kaikki se psyykkinen taakka, joka painoi mieltäni aamusta iltaan. Kaikki se kielletty, josta ei saa puhua: negatiiviset tunteet, joita ei perheblogeissa uskalleta käsitellä ilman suojamekanismeja.
Esimerkiksi viime viikosta voisin kirjoittaa paljonkin. Sillä ilmeisesti A on stressaantunut arkeen palaamisen odotuksesta. Luulimme, että kaikki on mennyt hyvin ja mitään ihmeellistä ei ole. Sitten kävikin niin, että A kävi naapurin pojan kimppuun väkivaltaisella tavalla. Onneksi ei käynyt mitään, mutta pieni kuohunta saatiin naapurustossa aikaiseksi. Samalla saimme tietää, että A oli käynyt uhittelemassa jo jonkin aikaa naapuruston lapsille. Emme olleet lainkaan tietoisia tästä.
Tässähän ei ole meille mitään uutta. Olemme odotelleetkin, että milloin taas seuraava hankala vaihe alkaa. Silti se ottaa aina koville. Miten pitäisi suhtautua 10-vuotiaan huonoon käytökseen. Poikaan, joka ymmärtää tekonsa, mutta ei kykene itseään vielä hillitsemään. Oirekirjoihinsa liittyvä aggressiivisuus ja impulsiivisuus yhdistettynä sosiaaliseen joustamattomuuteen tuottaa jatkuvia ongelmia, ja kuormituksen noustessa itsehillintä heikkenee koko ajan heikommaksi.
Nyt kun A on jo isompi poika, olen alkanut tuntea päällimmäisinä tunteina pelkoa ja häpeää. Häpeää oman lapsen käytöksen vuoksi. Vaikka tiedän, ettei hän mitään itselleen voi ja olen hyväksynyt hänen omalaatuisuutensa, joudun silti käsittelemään häpeän tunnetta, joka johtuu omasta itsestäni. Koska olen ihminen, jolla on tarve miellyttää muita ja saada hyväksyntää, tuntuu oman lapsen käytös ja sen selvittely sietämättömältä. Kaipa tämäkin on taas jonkinlainen kasvun paikka itselleni ihmisenä.
Pelko onkin sitten hankalampi juttu. Pelkään lähinnä sitä, että jotain pahaa ja peruuttamatonta sattuu. Tämäkään ei ole uutta, olemmehan A:n väkivaltaista käytöstä aiemminkin yrittäneet suitsia. Mutta kun lapsi kasvaa, eikä aina tunne omia voimiaan, voivat tilanteet muuttua hyvin arvaamattomiksi. Tuntuu raskaalta ajatella, että yksi nopea ja harmittoman oloinen tilanne voi johtaa raivoreaktioon, jonka myötä jonkun ihmisen elämä on ohi tai pilalla. Sellaiseen ei kykene valmistautumaan, eikä sitä kannata pitää edes todennäköisenä. Mutta mitä jos…
Kirjoittaminen vapauttaa
Tällaisten asioiden kirjoittaminen ei ole helppoa. Joskus se on vähän vähemmän vaikeaa ja joskus en ole varma, johtaako kirjoittaminen tuhoon vai pelastukseen. Toistaiseksi tie on kulkenut pelastuksen suuntaan. Olisi helpompaa päivittää kuvia olohuoneestamme, näyttää tehtyjä ruokia, kirjoittaa tuokiokuvia arjesta ja sivulauseissa mainita, miten välillä on niitä huonojakin hetkiä. Sellaisia blogeja on aika paljon, ja monesti ne ovat hyviä.
En voisi kuitenkaan sellaista blogia pitää. Tuntuisi, että jättäisin kaikkein olennaisimman sanomatta, vaikka se siellä rivien välistä löytyisikin. Sosiaalisen media aikakaudella, kun kaikesta on tullut imagoprojektia, tuntuu hyvältä kaivaa itse sydämensä rinnastaan ja levittää se kaikkien nähtäville. Samalla kuitenkin kontrolloin itse, mitä näytän. Ne mustimmat kohdat valikoin ja pureksin tarkkaan, mutta yritän olla sensuroimatta. Sen, minkä olen itselleni voinut myöntää ja ottaa käsittelyyn, sen olen tänne tuonut.
Kirjoittaminen on auttanut asioiden ja tunteiden käsittelemisessä ja vapauttanut hieman taakasta. Se mitä kaikkea vielä tuleekaan vastaan, on täysi arvoitus.
Hei,
hyvä (vai pitäisiköhän vaihtaa laatusana?) no elämän makuinen ja realistinen kirjoitus erityisen lapsen isän tuntemuksista. Kaipa lapsen, aikuisen myös ikääntyneen erilainen käytös, huonokin, näkyy ja kuuluu kodin ulkopuolellakin. Stressitason vaihtelut, tunteiden ilmaisu ja niiden voimakkuus yllättävät joskus ei toivotuissa tilanteissa. Vaativaa myös henkisesti koko perheelle, mutta on ollut mukava lukea myös seesteisemmistä kausista lapsenne kanssa. Jaksamista loppukesään.
Kiitos! Onhan se vähän hullun myllyä, kun itse viihtyy parhaiten tasaisen seesteisessä ja tunneilmaisultaan hillityssä ilmapiirissä, mutta erityislapsen kanssa mennään sekunnissa nollasta sataan päivittäin.
Kiitos rehellisestä ja analyyttisesta kirjoituksesta! On taitolaji kuvata erityisperheen arkea niin, että ilmiöt syineen ja seurauksineen aukeavat suurelle yleisölle ilman, että se kuulostaa valitukselta.
Kiitos palautteesta! Hyvä jos ei kuulosta valitukselta, koska valittamisen sijaan pyrin aina lopulta suhtautumaan asioihin optimistisesti.
Kiitos rehellisyydestä! Pystyin samaistumaan tunteisiisi. Olen aina tuntenut itseni pieneksi ja huonoksi ihmiseksi, kun olen hävennyt omaa erityislastani. Erityislapsen vanhemmat nähdään useimmiten sankarillisina leijonaemoina ja -isinä, jotka ovat hyväksyneet lapsensa erityisyyden eivätkä sorru vertaamiseen tai kateuteen. Uskoakseni jokainen vanhempi haluaisi olla ylpeä lapsestaan, paistatella (edes joskus) lapsen pärjäämisen loisteessa. Olen joskus väärässä paikassa avautunut niistä pettymyksen, turhautumisen ja epäonnistumisen tunteista, mitä erityislapsen vanhemmuus aika usein aiheuttaa. Nämä purkaukset on lopulta kuitattu sanomalla, että erityislapset ovat kaikista rakkaimpia, koska koettelevat eniten. Ovatko? Tuskin kärsimys jalostaa tässäkään asiassa. Minäkin yritän kasvaa koko ajan ihmisenä ja hyväksyä tosiasiat. Ja tehdä kaiken, minkä voin ja jaksan erityislapseni hyväksi. Vaikka usein pelottaa, hävettää ja ahdistaa.
Hei Tarja! Pelosta, häpeästä ja ahdistuksesta pitäisi saada puhua vapaasti ilman vähättelyä, koska ne todellakin kuuluvat erityisvanhemmuuteen. Niihin jää pahasti jumiin, jos niitä ei saa käsitellä ja työstää eteenpäin. En usko, että monikaan tuntee itseään sankariksi. Minä ainakin tunnen itseni useammin huonoksi isäksi kuin sankariksi. Erityisvanhemmuus koulii ihmisestä kyllä sitkeän ja selviytymiskykyisen, mutta ei se meistä parempia vanhempia jalosta. Eikä pidäkään!
Se on vain fakta, että erityisvanhemmuus on raskasta ja aika usein siihen kuuluu piirteitä, joissa ei ole mitään kivaa. Kaikkien ulkopuolistenkin pitäisi hyväksyä tämä. Sen lisäksi on onneksi paljon hyvääkin. Ja uskon, että ponnistelujen myötä on myös mahdollista elää rikasta ja merkityksellistä elämää. Hyvät asiat eivät kuitenkaan kumoa huonoja, joiden olemassa olo on vain hyväksyttävä ja niiden kanssa on opeteltava elämään.
Voimia sinullekin sinne arkeen!