Blogi

Vertasin joskus erityisvanhemmaksi tulemista Kolumbuksen matkoihin. Eli että ensin ollaan muka matkalla Intiaan, mutta päädytäänkin Amerikkaan, eikä edes tajuta sitä. (Kirjoitus löytyy täältä.) Vertaus oli tarkoituksella huvittavan yliampuva, mutta ajatus sen taustalla on aito ja oikea: erityisvanhemmaksi tuleminen on matka. Oikeastaan se on seikkailu, jossa on viisi vaihetta: reagointi, hyväksyminen, ymmärtäminen, sopeutuminen ja uusi kukoistus.

1. Reagointi

Kun lapsi alkaa käyttäytyä poikkeavalla tai odottamattomalla tavalla, tulee se aina yllätyksenä. Tämä on todella hämmentävä vaihe vanhemmalle, joka on tietenkin olettanut tähän saakka lapsensa olevan ihan ”tavallinen”. Tässä vaiheessa kaikki varmaan toimivat omalle persoonalleen luontevimmalla tavalla, esimerkiksi panikoivat, vetäytyvät, hermostuvat, turhautuvat tai pelkäävät.

Itse reagoin tällaisiin tilanteisiin vetäytymällä. Kun kohtaan jotain vaikeasti hyväksyttävää, on ensimmäinen reaktioni vetäytyä sivuun. Tämä vetäytymisvaihe oli tällä kertaa pitkä, koska kesti kauan ennen kuin pystyin ymmärtämään, että kaikki ei ole ihan normaalisti ja että tarvitsemme apua. Joku toinen olisi saattanut tässä tilanteessa lähteä alusta alkaen etsimään vastauksia.

2. Hyväksyminen

Ennemmin tai myöhemmin oman lapsen erityisyys on hyväksyttävä. Tämä ei tapahdu koskaan hetkessä; kyseessä on pitkäkestoinen prosessi. Toisilta se vie enemmän aikaa kuin toisilta. Osa sukulaisista tai läheisistä saattaa etääntyä perheen elämästä ehkä juuri siksi, että heille asian hyväksyminen ei käy päinsä lainkaan. Hyväksymisprosessin eritahtisuus voi kuormittaa myös parisuhdetta, koska vanhempien kyky tukea toisiaan tällaisella vaikealla hetkellä heikkenee silloin olennaisesti.

Muistan, että tässä vaiheessa kävimme kotona sekä läheisverkostomme kanssa jatkuvasti keskustelua aiheesta. Mietimme avoimesti, mistä kaikessa tässä mahtaa olla kysymys ja selitimme itsellemme, että avun hakeminen on oikea ratkaisu ja se ei tee meistä huonoja vaan päinvastoin vastuullisia vanhempia. Hiljalleen se alkoi muuttua itsestäänselvyydeksi.

3. Ymmärtäminen

Erityisvanhemmuus on jatkuvaa opettelua ja oman ymmärryksen kehittymistä. On opeteltava jatkuvasti uutta sekä lapsestaan että omasta itsestään. Monista erityisvanhemmista kehittyykin vanhemmuuden ja lasten poikkeavuuksien asiantuntijoita, joilla riittää ymmärrystä erilaisuutta kohtaan. Samalla moni joutuu tutkimaan omaa sisimpäänsä paljon syvemmin kuin muuten edes pystyisi.

Olen vanhempana saanut kohdata omat vahvuuteni ihmisenä ja joutunut hyödyntämään niitä parhaani mukaan. Samalla olen myös joutunut kohtaamaan sen huonomman minäni, jopa pimeän puoleni, joka nousee esiin kaikkein raskaimpina hetkinä. Seuraksena olen paljon vahvempi ihminen ja tunnen itseni ja omat ominaisuuteni paljon paremmin. Ymmärtämisestä on seurannut muutenkin paljon hyvää. Syyllisyyden tunne on vähentynyt, koska ymmärrän paremmin, ettei lapseni vaikeudet johdukaan huonosta kasvatuksesta tai omista virheistäni. Olen myös oppinut olemaan armollisempi itselleni, koska tiedän, etten voi vaikuttaa kaikkeen.

Ymmärtämään oppiminen on varmasti vaihe, joka ei lopu koskaan. En tule koskaan täysin ymmärtämään kaikkea lapsessani, enkä luultavasti edes itsessäni. Se matka kuitenkin etenee koko ajan, ja se on palkitsevaa.

4. Sopeutuminen

Siinä vaiheessa, kun on hyväksynyt tilanteen ja saanut riittävän ymmärryksen asioista, voi siirtyä sopeutumisvaiheeseen. Sopeutuminen on omien toimintamallien ja lapsen toimintaympäristön muokkaamista arkea sujuvoittavaan suuntaan. Parhaimmillaan tai pahimmillaan kaikki saattaa mennä uusiksi kodin sisustuksesta kouluun ja vapaa-ajan viettoon asti. ”What ever works” on hyvä ohjenuora. Toisilla lapsilla toimii toiset jutut ja toisilla toiset. Omaa ja lapsen elämää kuormittavia tekijöitä joutuu säätelemään eri kausien mukaan, ja paras oppi tulee aina kantapään kautta.

Oma sopeutumisprosessimme on sisältänyt ainakin sopivan lääkityksen ja terapian etsimistä, arjen strukturointia, kasvatusperiaatteiden reflektointia, koulun vaihtamista, moniammatillisten verkostojen hyödyntämistä ja erilaisia yksittäisiä arjen toimintaa helpottavia tapoja ja toimintamalleja. Aika paljon on muuttunut, mutta kyllä on elämä myös helpottunut. Oli liikuttava kokemus huomata, että elämä voi olla myös hyvää ja nautinnollista kaikesta huolimatta.

5. Uusi kukoistus

Haluan nähdä asiat myös sopeutumista pidemmälle. Sopeutuminenhan voi huonoimmillaan tarkoittaa vain alistumista kohtaloonsa. Tyytymistä huonoon silloinkin, kun voisi etsiä parempaa. Mutta jos sopeutuminen erityisvanhemmuuteen on riittävän pitkällä, on mahdollista kurkottaa pidemmällekin. Joskus voi avautua sekin mahdollisuus, että voi määrittää elämälleen uuden tavoitetilan ja alkaa elämään sellaista elämää kuin haluaa elää. Elämä erityislapsen kanssa tuo väkisinkin rajoitteita, mutta kuinka moni rajoittaa elämäänsä enemmän kuin olisi tarpeen, koska ei usko, että muitakin mahdollisuuksia olisi?

Itse ainakin olin yllättynyt, kun ensimmäistä kertaa matkustimme lomamatkalle ulkomaille. Sen lisäksi, että matka sujui hyvin, oli se jopa parasta aikaa perheemme kesken pitkiin aikoihin. Ja etukäteen vielä epäilin, tuleeko koko matkasta mitään. Tuon kokemuksen jälkeen aloin pohtia mahdollisuuksia ja omia voimavarojani tarkemmin. Huomasin, että olen jättänyt monia asioita tekemättä, joita nyt pystyisin taas tekemään tai joista voisin ammentaa lisäenergiaa arkeen. Niihin asioihin kannattaa tarttua!

Seikkailu vahvistaa sankaria

Tässä viiden erityisvanhemmuuden vaiheen hahmotelmassani on muutama asia, jotka täytyy muistaa. Jokainen kokee eri vaiheet eri tavoin ja etenee omaan tahtiinsa. Joskus ne ottavat aikaa, ja eteneminen tuntuu toivottomalta. Mutta kyllä sitä edistystä tulee. Vaiheet ovat myös päällekkäisiä, eli niitä voidaan edistää yhtä aikaa. Ja aina kun tilanteet muuttuvat, saatetaan joutua ottamaan askeleita taaksepäin.

Kaikkeen ei myöskään itse voi vaikuttaa. Oman lapsen vaikeudet ja kehittyminen sekä muiden ympärillä hääräävien ihmisten toiminta vaikuttavat mitä suuremmissa määrin onnistumiseen. Pahinta on, jos jää yksin tai ei saa riittävästi tukea. Yksin ei pärjää. Pitää olla riittävästi oikeanlaisia ihmisiä mukana, jotta uuden kukoistuksen vaiheesta voi edes haaveilla. Haaveilu kuitenkin kannattaa aina, sillä mikään ei ole raskaampaa kuin se, ettei kykene näkemään mahdollisuutta parempaan tulevaisuuteen.

Mutta kuten siis nähtiin, erityisvanhemmuus on suuri seikkailu. Matka on täynnä vaikeuksia, odottamattomia haasteita, taistelua ja epätoivon hetkiä, mutta myös onnistumisia, itsensä ylittämistä ja sankaritekoja. Seikkailun myötä tarinan sankari aina oppii paljon ja vahvistuu ihmisenä. Tätä on seikkailu parhaasta päästä!