You are currently viewing Erakoitumisen houkutus

Erakoitumisen houkutus

Erityislapsiperheellä on suuri houkutus erakoitua. Ihmisten ilmoille lähteminen voi nimittäin olla melkoisen työn takana ja viedä mehut kovemmastakin arjen sankarista. Meillä ensinnäkin jo pelkkä ovesta ulos lähteminen voi ottaa aikaa puolesta tunnista tuntiin, kun ensin on valmisteltava A:ta ajatukseen lähtemisestä, sitten saatava lapsi pukemaan, pitämään vaatteet päällään, hillitsemään levottomuuttaan ja kiukkuaan, pukeutumaan ehkä uudelleen, haettava puolipukeinen lapsi rappukäytävästä huutamasta, hymyillä naapureille ”ei tässä mitään” -hymyä ja tietysti auttaa neljää muuta lasta pukeutumaan.

Jo ovesta lähdettäessä on väsynyt olo, ja kiukku on herkässä niin lapsilla kuin vanhemmallakin. Ja kodin ulkopuolinen maailma se vasta miinakenttä onkin, koska ihmisten yhteiselo kaupungissa perustuu tiettyjen sosiaalisten normien ja käytöskoodien noudattamiseen. Näiden normien noudattaminen voi olla vaikeaa neurologisesti erityisille lapsille, koska he vastaanottavat, käsittelevät ja tulkitsevat ympäristöstään saamiaan viestejä tavanomaisesta poikkeavalla tavalla. Lapsen erilaisen käytöksen syitä on siksi välillä hankala ymmärtää saati selittää.

Viime aikoina A:n suurimpia haasteita ovat olleet äkilliset ja voimakkaat kiukustumiset sekä yliampuva ja levoton riehakkuus, joka joko tempaa muut lapset mukaansa tai aiheuttaa hämmentyneitä tai pelokkaita reaktioita. Kodin ulkopuolella ei niinkään mietitytä vieraiden lasten reaktiot vaan vieraiden aikuisten. Aika monella tuntuu olevan aukoton teoria siitä, miten lapsi kuin lapsi saadaan käyttäytymään hyvin. Useimmat tyytyvät tuijottamaan, mutisemaan tai ilmeilemään, mutta on niitäkin, jotka katsovat oikeudekseen puuttua, kun kelvottomat vanhemmat eivät selvästikään kykene huolehtimaan lapsensa tarpeista (tai lohduttamaan / pitämään kuria / mitä milloinkin). Tuntuu enemmän kuin kiusalliselta alkaa selitellä ventovieraille, miksi lapsi käyttäytyy miten käyttäytyy tai miksi tavanomaiset kasvatuskeinot eivät toimi.

Silti kuitenkin pitäisi yrittää aina selittää, rauhallisesti ja provosoitumatta. Ei se tieto ja ymmärrys muuten leviä. Kun A junalla matkustettaessa rykii häiritsevästi, niin lapsen hillitsemisen sijaan pitäisi ennemminkin kertoa kanssamatkustajille A:n Tourettesta. Mutta ei sitä sitten kuitenkaan halua tehdä numeroa itsestään ja lapsestaan. Tuntuu helpommalta pyrkiä välttämään muiden ihmisten vaivaamista ja miellyttämään heitä. Siinä samalla tulee vahvistaneeksi lapsen käsitystä itsestään ”vääränlaisena” ihmisenä, jonka täytyy pyrkiä kaikin keinoin muuttumaan, vaikka ei itselleen paljon mahdakaan. (Taas muuten yksi syy syyllistää itseään lisää.)

Erakoituminen vaikuttaa tällaisessa maailmassa helpon ja varteenotettavan tuntuiselta ratkaisulta. Kun ei lähde ulos, voi välttää hankalat sosiaaliset tilanteet. Ja koska koti ja arki on jatkuvassa kaaoksessa, niin eihän sitä oikein jaksa tai kehtaa pyytää ketään kyläänkään. Tuntuu paremmalta minimoida kaikki sosiaalinen kuormitus A:lta, jotta selvittäisiin edes vähän helpommalla. Aika harvoin lähdemme koko perheen voimin minnekään, ellei mukana ole lisäaikuisia auttamassa. Kaikki retket menevät niin helposti pilalle koko perheeltä vain yhden lapsen hankalan olon vuoksi. Sen vuoksi yritämme nauttia niistä kerroista, kun voimme lähteä ilman A:ta liikenteeseen tai vaihtoehtoisesti kun pääsemme pelkästään A:n kanssa jonnekin.

Vaikka asioiden tekeminen perheenä on käynyt lähes mahdottoman tuntuiseksi, niin siitä huolimatta yritämme välttää erakoitumista. Oman ajan järjestämisen lisäksi olemme myös säännöllisesti yritettäneet tehdä perheenä asioita. Ja kyllä ne silloin tällöin saadaan jotenkin toimimaan. Myös A:n tilanteesta selittäminen vieraille ihmisille tuntuu itse asiassa useimmiten hyvältä, koska monet haluavat ymmärtää. Kai tällä avoimuudella on sitten oikeasti positiivisia vaikutuksia.

Tällä artikkelilla on 2 kommenttia

  1. Kristiina

    Kiitos, että jaat näitä erityisvanhemman arkeen liittyviä tuntoja. Tunnistin tässä postauksessa tosi monia omia tunteitani. Itse jostain syystä häpeilen lapseni ns. epänormaalia käytöstä, kun olemme liikkeellä, vaikkei oikeastaan ole edes syytä ja sitten taas tunnen syyllisyyttä asiasta. Itsellä vaikuttaa taustalla oma kasvatus ja joku älytön ajatus siitä, että nyt minua pidetään osaamattomana vanhempana. Vaikka tiedostan tämän ajattelumallin, niin silti siitä on vaikea päästää irti. Ei kuitenkaan ole luovuttu lähtemästä liikkeelle, vaikka välillä jo ovesta ulos päästessä koko porukalla tuskanhiki päällä. Kaipa tässäkin tarvittaisiin nyt sitä armollisuutta itselleen. Välillä sitä myös toivoo, että erilaisuus olisi yhteiskunnassamme hyväksytympää. Ehkä siitä tulee totta pikku hiljaa juuri ihmisten tietoisuutta lisäämällä ja sillä että erityiset ovat mukana sillä missä me muutkin. Aurinkoista kevättä sinulle, A:lle ja teidän perheelle!

    1. Arto Bäckström

      Kiitos, Kristiina!

      Syyllisyyden kanssa tarvitaan ehdottomasti armollisuutta. Syyllisyyshän on hyödyllinen tunne, koska sen avulla muistamme tutkia tarkemmin omia valintojamme ja toimintaamme, mutta siihen tunteeseen ei kannata jumittua. Todennäköisesti sinäkin teet parhaasi ja olet varmasti hyvä vanhempi. Sen enempää ei voi tehdä, joten silloin on hyvä yrittää päästää irti syyllisyydentunteesta. Se on tosin vaikeaa.

      Oikein hyvää kevättä myös sinulle ja perheellesi!

Vastaa käyttäjälle Kristiina Peruuta vastaus