Suomessa on erinomaiset ja laadukkaat hyvinvointipalvelut. Suomalaiset palvelut tuotetaan kansainvälisesti vertaillen tehokkaasti ja laadukkaasti, ammattitaitokin on huippulaatua. Harmi vaan, että näitä palveluita on joskus niin vaikeaa saada. Se, minkälaisia palveluita saa, ei aina riipu siitä, mitä itse tarvitsee. Usein palveluiden saatavuuteen vaikuttavat asiat, joiden ei tulisi vaikuttaa: asuinpaikka, tulotaso ja henkilökohtaiset ominaisuudet.
Me olemme kokeneet välillä karullakin tavalla, miten vaikeaa on saada sopivia palveluita lapsellemme ja perheellemme, koska lapsemme on ”vääränlainen”. A:n polikliininen koulupaikka oli kiven takana, koska lasta ei katsottu sopivaksi. Lastenpsykiatria ja lastensuojelu pompottelivat meitä edestakaisin, koska kummankaan mielestä heiltä ei löytynyt mitään meille sopivaa tukea. Kela ei alkuun myöntänyt tukea toimintaterapiaan, koska A ei ollut heidän näkökulmastaan sopiva kuntoutukseen.
Tuossa nyt oli vain muutama esimerkki. Oikeastaan vain harva asia on edennyt oikeaan suuntaan ilman vääntämistä ja taistelua. Nyt kun olemme vihdoin tilanteessa, että saamme perheellemme ja lapsellemme oikeanlaisen tuen, tuntuu jotenkin käsittämättömältä, miten aiemmin haaskattiin mielettömästi sekä perheemme että ammattilaisten resursseja erilaisiin moniammatillisiin paineihin ja jatkuviin kriiseihin.
Järjestelmä ei näe ihmistä
Suomessa ongelmana tuntuu olevan, että ihmiset näkevät kohdatessaan toisen ihmisen, mutta palvelujärjestelmä ei näe ihmisiä vaan oireita, diagnooseja ja kustannuksia. Sinunkin pitää mahtua johonkin valmiiseen lokeroon, jotta järjestelmä tunnistaa sinut ja tarpeesi. Vaikka viime vuosina on alettu petraamaan siinä, miten palveluita voitaisiin tarjota paremmin yksilöllisten tarpeiden pohjalta, niin edelleen parantamista riittää.
Ehdimme yhdessä vaiheessa jo tottua siihen, että kaikki tapaamamme ammattilaiset sanoivat, että heillä ei ole oikein tarjota meille mitään, mutta ymmärtävät kyllä tilanteemme ja haluavat osoittaa sympatiansa. Ongelma vaan oli, että sympatia ei auttanut meitä pätkääkään järjestämään elämäämme siedettävämmäksi.
Sitten yhtäkkiä asiat alkoivatkin ratketa. Koulupaikka löytyi, oikeat tukimuodot käynnistettiin ja saimme jopa omaishoidon tuen. En tiedä oliko tämä vain vuosien taistelun tulosta vai löytyikö meille sittenkin sopiva lokero, johon emme olleet enää vääränlaisia. Joka tapauksessa nykytilanne on helpompi, toimivampi ja halvempi kaikkien näkökulmasta.
Veikko Päätalon tapaus
Lukuisat ihmiset, joilla itsellään tai joiden läheisellä on jokin neurobiologinen poikkeavuus tai jonkinlainen vammaisuus, käyvä läpi ihan samanlaisia kamppailuja palvelujärjestelmän kanssa. Useimmat käyvät kamppailua hiljaa itsekseen, mutta osa rohkaistuu tuomaan asiansa julkiseksi. Yksi tällainen rohkea on Veikko Päätalo.
Veikko on autistinen ja vaikeavammainen, mutta aktiivinen ja toimelias ihminen. Veikko haluaa elää mahdollisimman itsenäistä elämää, mutta tarvitsee siihen paljon tukea. Tuen tarve on selvästi perusteltu, ja kyse on siis lähinnä avustajaresursseista, eikä kalliista laitoshoidosta, joka olisi se vaihtoehto, mikäli Veikolle ei annettaisi mahdollisuutta riittävästi tuettuun asumiseen kotona.
Alla oleva video kuvaan tarkemmin Veikon tilannetta:
Halusin nostaa tämän tapauksen esiin, koska kyse ei ole vain yhdestä ihmisestä, ei pelkästä Veikosta. Kyse on kaikkien vammaisten ja neurokirjon ihmisten elämästä ja oikeuksista. Tämä tapaus eroaa kuitenkin siinä, että siitä on tullut julkinen. Veikko taistelee itselleen tilaa rakentaa omaa elämäänsä, mutta samalla hän taistelee tilaa ja mahdollisuuksia muille samassa tilanteessa eläville ihmisille. Tämä on arvostettavaa toimintaa.
Tue Veikon taistelua – allekirjoita adressi
Veikon kamppailua voit seurata hänen Facebook-sivultaan
Hyvin kirjoitettu!