You are currently viewing Omien tunteiden kohtaaminen auttaa nuorta ja vanhempaa

Omien tunteiden kohtaaminen auttaa nuorta ja vanhempaa

Vanhemmuuteen liittyy uusia haasteita, kun lapsi tulee nuoruusikään. Vielä suurempia haasteita on, jos lapsi on sairastunut psyykkisesti. Tällöin vanhempien omat tunnetaidot voivat olla ratkaisevassa asemassa.

Nuoren suhde vanhempiinsa on tyypillisesti ristiriitainen. Samalla kun nuoren pitäisi aloittaa irtiotto ja katkaista napanuora, tarvitsee hän myös edelleen tukea ja turvaa vanhemmiltaan. Samaan aikaan nuoren keho ja mieli muuttuvat, lapsesta alkaa muodostua aikuinen.

Nuoruuden ajan yksi tärkeimmistä kehitystehtävistä on identiteetin rakentaminen ja siihen liittyen omien arvojen löytäminen ja maailmankatsomuksen kehittäminen. Ei ole tavatonta tai huolestuttavaa, että silloin nuori haluaa katsella hieman vanhempiensa rakentaman aidan yli, josko ruoho olisi toisella puolella vihreämpää. Ehkä myös pieni kapinointi vanhempia vastaan voi joskus olla paikallaan.

Vanhemmille tämä tarkoittaa muutosta kasvatustehtävässä. Olennaista on myötäelämisen taito, olla kuunteleva, luotettava ja läsnäoleva aikuinen. Myötäelämisen kautta vanhempi pääsee jakamaan nuoren tunteet, niin ilot kuin surutkin.

 

Kun pelkkä läsnäolo ei riitäkään

Tilanne on kuitenkin toinen, jos oma lapsi on psyykkisesti sairastunut. Kuunteleminen muuttuu huolehtimiseksi ja arkinen läsnäolo kuormittavammaksi. Vanhempi haluaa aina jakaa osan lapsensa tunnekuormasta, ja sairastuneen lapsen kuorma on paljon normaalia suurempi. Siinä riittää taakkaa kannettavaksi.

Nuoruuden ilojen, surujen ja tunnemyrskyjen sekä kasvukipujen ja epävarmuuden sietämisessä on jo oma työnsä. Psyykkinen sairaus lisää vaikeuskerrointa entisestään. Vaikeudet heijastuvat suoraan myös vanhemmuuteen. Helpottaisiko, jos olisi joku ketä syyttää? Kun syyllisiä ei tilanteeseen löydy, päätyy etsijä turhaan peilin eteen itseään soimaamaan.

Kysyykö kukaan silloin vanhemmalta, miltä se tuntuu, kun oma lapsi sairastuu tai oireilee psyykkisesti? Onko edes lupa ajatella omia tunteitaan, kun lapsihan se on, joka kärsii? Mutta samaa tunne-elämän taakkaa kantavat myös vanhemmat. On mahdotonta auttaa omaa lastaan, jos ei ensin voi ottaa vastaan ja käsitellä omia tunnekokemuksiaan.

Ja pahaltahan se tuntuu. Riittämättömyyden tunteen kaikkivoipainen lamaannuttavuus kietoo vanhemman niin tiukasti sisäänsä, että ulospääsy voi tuntua mahdottomalta. Enkö todella voi ottaa tätä sairautta pois lapsestani?

 

Häpeän tunnustaminen tärkeää

Sairastuminen liittää vanhemmuuteenkin tunteita, joista ei niin paljon välittäisi. Pelkoa, inhoa, häpeää, vihaa, surua ja pettymystä. Oma ja lapsen elämä ei menekään sillä tavalla kuin oli odottanut. Se voi ottaa koville. Tunteiden käsittely muistuttaa usein suruprosessia: Ensin tulee shokki ja tarve kieltää koko asia. Hiljalleen, kun asian kykenee ottamaan vastaan, alkaa jollakin tapaa reagoida tilanteeseen ja myös käsitellä tunteitaan. Hyvä uutinen on se, että prosessin viimeisessä vaiheessa vanhempikin voi sopeutua uuteen tilanteeseen.

Mutta entä häpeä sitten. Kuinka paljon katsommekaan itseämme toisten ihmisten silmien kautta. Tiedetään, että mielenterveyden häiriöihin liittyy stigma eli häpeäleima. Muiden ihmisten kielteinen tai ennakkoluuloinen suhtautuminen sairautta kohtaan aiheuttaa sairastuneessa sekä hänen läheisissään häpeää. Ei ole hyväksi antaa stigmalle liikaa valtaa, mutta vaikeaa sitä on välttääkään.

Vielä vaikeampaa on, kun stigma on sisäsyntyistä. Nuori tai vanhempi saattavat leimata itse itsensä, eivätkä häpeän vuoksi puhu sairaudesta ulkopuolisille tai hae tarvittavaa apua. Suurin tabu on vanhemman tuntema häpeä omasta lapsestaan. Häpeä voi kauhistuttaa, eihän omasta lapsestaan saa tuntea häpeää.

Vanhemmatkin voivat siis hävetä omaa lastaan, mutta on ymmärrettävä, että ei ole väärin tuntea häpeää. Ei ole väärin tuntea mitään tunteita. Vaikeiden tunteiden kieltäminen itseltään sen sijaan on haitallista ja jättää jälkensä. On parempi ottaa vaikeatkin tunteet vastaan kuin elää elämäänsä katkeroituneena.

 

Tunteiden hyväksyminen välttämätöntä

Vaikeiden tunteiden kohtaaminen ja käsittely ovat välttämätön osa sekä nuoren että vanhemman sopeutumista. Ei tunteista välttämättä pääse eroon, mutta ne voi hyväksyä osaksi itseään, tulla sinuiksi niiden kanssa. Hyväksyntä tuo asiaan tarvittavaa etäisyyttä, mikä antaa tilaa nähdä asioita uusista näkökulmista. Tilaa nähdä toivoa ja mahdollisuuksia elämässä.

Huumorin käyttö voi olla merkki siitä, että on oppinut hieman löysäämään. Jos asialle osaa nauraa, on jo alkanut ymmärtää, että kaikkeen ei voi eikä tarvitse voida vaikuttaa. Jos vanhemmat ja muut läheiset hyväksyvät sairauden, antaa se paremmat mahdollisuudet myös nuorelle itselleen hyväksyä sairaus osaksi omaa elämäänsä.

Jos vanhemmat haluavat todella tukea nuorta pärjäämään sairautensa kanssa ja sopeutumaan sen luomiin reunaehtoihin – joissain tapauksissa jopa paranemaan sairaudesta – on heidän ensin käsiteltävä omat tunteensa ja hyväksyttävä sairaus ja sen mukanaan tuomat ajatukset osaksi elämäänsä. Koska se on tärkein viesti, joka heidän täytyy omalle lapselleen osoittaa: tämän kanssa pärjätään kyllä, ja sinä et ole yhtään huonompi tai vähemmän arvokas.

 

Oma elämä haltuun

Nuoruus on identiteetin rakentumisen aikaa. Nuoruudessa on myös tehtävä ensimmäiset valinnat oman elämänsä suunnista ja tulevaisuudesta. Kuinka paljon oman sairauden täytyy antaa häiritä identiteetin ja koko elämän suunnan rakentumista? Kannattaako haaveilla, jos joutuu elämään sairauden varjossa? Myös vanhemmalle nämä ovat kipeitä kysymyksiä, menettämisen ja pettymisen pelko eivät jätä rauhaan.

On kuitenkin parempi antaa nuoren kokea elämässään pettymyksiä kuin tappaa hänen unelmansa. Sama koskee myös vanhempia. Tässä palataan onneksi takaisin tavalliseen nuoruuteen ja vanhemmuuteen. Kaikki nuoret ja vanhemmat joutuvat kohtaamaan pettymyksiä, omat rajallisuutensa ja kipeitä menetyksiä. Niistä me kasvamme, ne ovat osa elämää.

Unelmat, tulevaisuuden suunnittelu ja usko tulevaisuuteen ovat niin tärkeitä voimavaroja, että niiden varaan kannattaa rakentaa. Nuorille tämä on usein selkeämpää kuin varttuneemmille. Kuinka moni vanhempi muistaa kysyä itseltään, elänkö nyt sellaista elämää ja sellaista vanhemmuutta, jota itse haluan elää? Jokaisen on iästä riippumatta hyvä pysähtyä joskus hetkeksi pohtimaan, miten minä voisin elää enemmän myös itseäni varten.

Vanhemmallakin on lupa tehdä valintoja, rajata elämäänsä, olla terveellä tavalla itsekäs ja unelmoida tulevaisuudesta. Sellainen ihminen on paras mahdollinen esikuva nuorelle.

Kirjoitus on julkaistu FinFami ry:n Labyrintti-lehdessä (4/2017).

Vastaa