You are currently viewing Erityisvanhemman ylikunto heikentää suorituskykyä

Erityisvanhemman ylikunto heikentää suorituskykyä

Nyt kun oma elämäni on erityisvanhemmuuteen liittyvien haasteiden näkökulmasta ollut jo pidempää tasaisempaa ja huomattavasti vähemmän taistelua vaativaa, olen havainnut, että en kykene silti palautumaan takaisin yhtä energiseksi ja tarmokkaaksi kuin aiemmin olin. Eikä ihme, sillä vuosien kamppailu ja rajujen vaiheiden läpikäynti vaativat veronsa. Viimeiset vuodet ovat jättäneet syvän jäljen. Toisaalta tunnen itseni paljon paremmin kuin ennen, niin hyvät kuin huonotkin puoleni. Tunnen kuitenkin nahoissani tuon aikajakson jättämän väsymyksen ja jatkuvasti pohjalla vaanivan uupumuksen.

Jonkin aikaa ihmettelin, miten voi olla niin vaikeaa palautua huippuvuosien energiseksi itsekseen, kunnes vanhana urheilijana äkkäsin: olen ylikunnossa! Niille, jotka eivät tunne ylikunnon käsitettä, kerrottakoon sen tarkoittavan rasitustilaa, josta ei ole mahdollista palautua normaalisti. Ylikunto heikentää oleellisesti suorituskykyä, ja voi kroonisena pahimmillaan ottaa jopa vuosien palautumisajan.

Ei ole ihme, että erityisvanhemmuudestakin voi saada itselleen tällaisen erityisesti kestävyysurheilijoille tyypillisen vaivan. Onhan tässä vuosien ajan yritetty ylittää omaa maksimaalista suorituskykyä ilman kunnollista lepoa ja aikaa palautua. Kun tarpeeksi pitkään joutuu taistelemaan, ei palautumiseen yhtäkkiä enää riitäkään liikunta, hyvä ravinto ja lepo. Tai edes rasituksen minimoiminen. Väsymys jää päälle, mikään ei oikein huvita. Tai jos huvittaa, niin ei vaan jaksa. Olisi mukavampaa vetäytyä yksin telttaan keskelle erämaata, maatua yhdessä lahopuun kanssa tähtitaivasta katsellen.

Kyllä, tiedän, ettei tämä tila vastaa samaa kuin urheilijoiden ylikunto, mutta tässä takana on yksi oivallus, joka minua auttoi eteenpäin.

Ylikunto vaatii eri lääkkeet kuin uupumus

Itselleni oli tärkeä havainto, että uupumukseni ei ole tavallista sorttia saati sitten masennusta. Kun ajattelin olotilaani ylikuntona, huomasin samalla, miksi tavanomaisesti käyttämäni palautumiskeinot – liikunta, ravinto, meditointi, lukeminen, etc. – eivät toimineetkaan. Ylikuntoon ei tepsi kuin totaalinen lepo. En voinut kompensoida väsymystilaani millään suorittamisella, koska kaikki asiat kuormittivat liikaa. Oli tyydyttävä hyväksymään oma heikentynyt suorituskyky.

Tämän oivalluksen jälkeen olen saanut huomattavasti energiaa takaisin. Kun tein vain sen, mitä jaksoin, teinkin yllättäen paljon enemmän kuin ennen. Ylikuntoon vedoten olen antanut itselleni luvan levätä, luvan ottaa aikaa palautua ilman suorituspaineita. (No, jos totta puhutaan, en osaa vieläkään antaa itselleni lupaa olla huono tai heikko missään. On vielä vähän työstettävää jäljellä. Ehkä muutama vuosi terapiaa tai jotain.)

Jännittävä paradoksi kyllä tuo, että suorituskyky paranee, kun ei yritä suorittaa. Onkohan muilla vanhemmilla vastaavia kokemuksia? Onko se yleinen, etenkin erityisvanhempia vaivaava ongelma, että yritetään olla yli-ihmisiä, vaikka emme edes jaksa juosta oman itsemme perässä?

Sovitaanko, että otamme vuonna 2018 iisimmin? Ihan sillä lailla kevyesti. Tehdään itsellemme kevyempi vuosi ja vältetään ylikunto.

 

Tällä artikkelilla on 11 kommenttia

  1. Aino

    Osuit naulan kantaan. Väsymys tulee, kun ns. normiarjen lisäksi joutuu etsimään itsestään henkisiä voimia miettiä erityislapsen erilaisia tarpeita, mistä mikälin tällä kertaa johtuu, mistä keksin avun tähän tilanteeseen, mistä tiedän oikean sanamuodon kuntoutushakemukseen jne.
    Minulle unilevon merkitys on kasvanut entisestään ja myös sellaisen ”aivot narikkaan”-olotilan salliminen ja vaatiminen itselle. Ne palauttavat hieman enemmän tasapainoon. Ja puhuminen.

    1. Arto Bäckström

      Ja vertaistuki ❤

  2. Erityislapsen äiti

    Hei ja kiitos ❤ Itse juurikin saman ongelman kanssa painin, vuosien uupumus purkautuu nyt, edessä säiraslomaa ja työpaikan vaihtoa. Juuri tuo ”kukaan ei vaadi minulta mitään ”-asenne itseni mukaan lukien auttaa. Masennukseksi tietysti diagnosoitu, itse yritin selittää, että olen vain väsynyt vuosien kuormituksesta johtuen. Ja samaa mieltä vertaistuen tarpeesta! Mikään ei auta paremmin kuin ymmärtävän ystävän korva ja jaettu nauru! Se vaan tuntuu joskus olevan liian harvassa 🙁

    Mutta tsemppiä meille kaikille! ❤

    1. Arto Bäckström

      Kuulostaa varsin rankalta. Voimia ja jaksamista!

  3. Sonja

    Kuulostaa niin tutulta. Neljä vuotta täyttä höyryä menty eteenpäin. Viimeinen niistä pyöritetty arkea ja byrokratiaa kolmivuorotyön ohella. Erityisen lapsen ja töissä erityisten aikuisten asioita hoitaen. Aikataulutusta, yhteensovittamista, epätoivoa ja jatkuva kiireen tuntu. Jos on töissä, on kiire kotiin hoitamaan asioita jos olet hoitamassa asioita, on kiire töihin. Takaraivossa jatkuva kuiskaus, minä en jaksa, ehdi, pysty. Sattumaa vai ei,lähes samantien kun sain lapsen asiat mallilleen ja palaset paikoilleen. Kroppa sanoi itsensä irti olkapään muodossa. Nyt kuukausi takana sairaslomaa, useampi edessä. Vaikka kuinka mieli tekisi, ei jaksa, pysty, ei huvita, ei innosta. Juuri tänään mietin mikä minua vaivaa? Masentunutkaan tuskin olen kun lintulaudalla vieraileva harvinaisuus sai aikaan ilon ja auringonnousu näytti niin kauniilta. Kiitos, kirjoituksesi tuli kuin tilauksesta. 💗 Ehkä olenkin ylikunnossa, totaalilevon tarpeessa. Ehkä minun ei tarvitsekaan juosta psykiatrille ja hakea masennuslääkkeitä ja jatkaa jaksamista vaikken jaksakaan. Jospa vaan en jaksaisi tänään enkä vielä huomennakaan.

    1. Arto Bäckström

      Kiitos Sonja kommentistasi! Hyvä jos kirjoitukseni avasi uusia ajatuksia. Suosittelen kuitenkin myös hakeutumaan tarvittaessa lääkärin tai muun asiantuntijan puheille, jos tuntuu, ettei vaan jaksa. Näin olen itsekin tehnyt, koska joskus tarvitaan myös terapiaa tai lääketieteellistä hoitoa. Voimia ja jaksamista sinulle! ❤

      1. Sonja

        Kiitos huolenpidosta! Minulla on jo mitä parhain terapeutti, siis ihan ammattilainen. Työskennellyt erityislasten parissa entisessä ammatissaan joten tuki siltä puolen mahtavaa!

  4. Kyrka

    Kiitos. Sanoitit juuri sen minkä olen itse neljän erityiseni kanssa eläessä kahden viime vuoden aikana hiljaksiin sisäistänyt. Matkaa toki on vielä jäljellä, mutta kuten itsekin toteat niin pikkuhiljaa tavoitteeseen.

    1. Arto Bäckström

      Kiitos kommentistasi. Ja voimia arkeen! ❤

  5. Paukku

    Lahopuu tunne tulee vähän väliä. Kun vain saisi olla ja lahota kaikessa rauhassa. 4,5 rankkaa vuotta takana. Toisella paha epilepsia vei toimintakyvyn ja vähän väliä elontie ohuella kannaksella. Toinen autisminkirjolla. Käyn töissä ja tunnen välillä loputonta riittämättömyyttä. Apua ollaan saatu, mutta se ylikunto on jäänyt ehkä pitemmäksi aikaa taloon.

    1. Arto Bäckström

      Kuulostaa todella rankalta. Toivottavasti tulevaisuudessa helpottaa!

Vastaa