Blogi

Me kaikki olemme jossain määrin erilaisia oppijoita. Mutta missä vaiheessa pitää huolestua lapsen oppimisesta, kun koulunkäynnistä ei tahdo tulla mitään?

Meidän A:lla on ollut nyt noin vuoden ajan koulua yksi oppitunti päivässä. Kuulostaa vähäiseltä määrältä ottaen huomioon, että poika on jo kohta 11-vuotias. Tosiasiassa tuo yksikin tunti on melkoinen saavutus, kun verrataan siihen mistä lähdettiin. Tätä pientäkin saavutusta edelsi nimittäin uuvuttava kierre erilaisia koulujärjestelyitä, jotka omalta osaltaan vaikuttivat A:n voinnin ja jaksamisen rajuun heikkenemiseen.

Alun alkaen A meni seitsemänvuotiaana ihan normaaliin kouluun, normaalille luokalle. Koulu alkoi erinomaisesti: poika tsemppasi, oppi kaikki asiat ja ystävystyi luokkatovereiden kanssa. Mutta vain parin kuukauden jälkeen tuli romahdus. A oli koko ajan kahnauksissa muiden kanssa eikä kyennyt istumaan luokassa tai tekemään tehtäviä. Kotona hän oli väsynyt, masentunut, aggressiivinin ja lopulta väkivaltainen.

Huono kierre johti pariinkin otteeseen psykiatriseen akuuttihoitoon ja lastensuojelun puuttumiseen, kun keinomme ja voimamme olivat täysin loppu. Voit lukea halutessasi tämän linkin takaa tarkemmin, kuinka tilanne kehittyi ja miten ne lopulta ratkaistiin. A:n kyky käydä koulua oli kuitenkin tässä vaiheessa olematon, eikä sitä parantanut edes erinomaiset opettajat, lyhennetty koulupäivä tai erityisluokalle siirtyminen.

Miten oppiminen tapahtuu?

Vakauttava ratkaisu tilanteeseen löytyi vasta, kun A sai siirron polikliiniselle luokalle, joka kaikkein tuetuin koulunkäynnin muoto. Toimintamalli perustuu tiiviiseen yhteistyöhön oppilaan, huoltajien, koulun ja hoitotahon välillä. A:lla on lyhennetty koulupäivä, taksikyyditys, henkilökohtainen oppimissuunnitelma ja jatkuva aikuisen tuki läpi koulupäivän. Tällä menettelyllä onnistuu tunti koulua päivässä.

Mikä siinä koulunkäynnissä sitten on niin vaikeaa? Se on itse asiassa monella tapaa mysteeri. Minkäänlaisia oppimisvaikeuksia ei ole. A on älykäs ja kykenee omaksumaan hyvin tietoa ja oppimaan uusia taitoja. Jokin siitä vain tekee niin uuvuttavaa, että kaikki kuormitus on karsittava minimiin. Vaikea sanoa, kun ei sinne lapsen pään sisälle pääse asiaa tarkastelemaan.

Luulisin kuitenkin, että vaikeudet johtuvat siitä, että A:n aivoja ei vain ole tehty perinteistä koulun oppimisympäristöä varten. Olemme kaikki jossain määrin erilaisia oppijoita. Me havainnoimme, keräämme, käsittelemme ja tuotamme informaatiota hieman toisistamme poikkeavilla tavoilla. Neurokirjon ihmisillä nämä erot ovat poikkeuksellisen suuria, jolloin sopeutuminen tavanomaisiin oppimisympäristöihin voi käydä mahdottomaksi.

Pelkästään jo itsetietoisuus- ja itsesääntely voi kuluttaa normaalia enemmän energiaa. Lisäksi kun huomioidaan, että oppimiseen vaikuttavat psyykkiset, fyysiset ja sosiaaliset tekijät, aivojen rakenne, informaation käsittelytyylit, motivaatiotekijät, oppimisympäristö, rytmitys, jne., ei ole ihme, että on vaikeaa tyhjentävästi selvittää, miksi koulunkäynti on vaikeaa.

Vaikka A:lle tunti koulua päivässä on maksimi, kykenee hän käyttämään useita tunteja päivässä englannin kielen, koodaamisen, ohjelmoinnin, musiikin ja videoiden tekemisen sekä monien ajankohtaisten tietojen opetteluun, lukemisen ja kirjoittamisen ohella. Siinä tapahtuu niin paljon omaehtoista oppimista joka päivä, että en usko monen muun edes kykenevän moiseen.

Riittääkö siis tunti koulua päivässä?

Judovalmentajana olen törmännyt asiaan, joka ylittää käsityskykyni. Monien neurokirjon lasten (useimmiten ADHD-piirteisten) on vaikeaa tai lähes mahdotonta harjoitella muun ryhmän mukana, muiden ehdoilla. Mutta vaikka harjoittelusta ei tunnu tulevan mitään, kykenevät nämä lapset silti erinomaisiin suoritukseen vyökokeissa ja kilpailuissa. Miksi? Miten ja missä se oppiminen tapahtuu?

Oppiminen on ilmiönä niin moninainen ja yksilöllinen asia, että olen tullut sellaiseen johtopäätökseen, että niin kauan kuin oppimista voidaan todentaa tapahtuvan, ei kannata olla kovin huolissaan. Tunti koulua päivässä voi riittää, jos oppimista tapahtuu tarpeeksi muulla tavoin kuin koulunpenkkiä kuluttamalla. On myös hyvä yrittää jäljittää jokaisen oppimistapoja, jotta oppimista voidaan tukea paremmin. On myös hyväksyttävä, että jotkin asiat saattavat jäädä oppimatta, eikä se maailmaa kaada.

Mietityttäähän se kuitenkin, tuleeko myöhemmin ongelmia. Mitä tapahtuu, kun asiat monimutkaistuvat ja ikätasoiset oppimisvaatimukset laajenevat? Minkälaista roolia ja vastuuta pitää silloin itse ottaa vanhempana? Jos joku on tämän tien jo kulkenut, niin olen kiitollinen, jos saan vinkkejä tulevaisuutta varten.