Kaikki vanhemmat joutuvat tasapainoilemaan varsinkin lasten hankalina ikäkausina erilaisten tunne- ja käytösreaktioiden kanssa, joita lapsi ei vielä itse osaa säädellä. Erityislapsilla säätelyvaikeudet ovat usein vielä suurempia, mikä voi venyttää vanhemman sietokyvyn kohti ääretöntä – ja sen yli!
Minua pidetään varsin rauhallisena tyyppinä. Reagoin kaikenlaisiin asioihin aika tyynesti, käytän aikaa harkitsemiseen ja mietin ennen kuin puhun. En hermostu saati sitten raivostu koskaan. Paitsi tietenkin kotona. Lasten kanssa olen oppinut kiihtymään nollasta sataan alle sekunnissa. Seesteisestä zen-munkista kuoriutuu silmänräpäyksessä hillitsemättömän raivohullu gorilla. (No nyt vähän liioittelin, mutta tajunnette mitä tarkoitan.)
Luin kasvatusoppaasta, että näin ei kuuluisi tehdä. Joo, siellä sanottiin, että vanhemman pitäisi hillitä itsensä ja ottaa vaikeat hetket kasvatustilanteina. Kyllähän sitä yrittää, mutta kun yrittää selittää neljävuotiaalle kymmenettä kertaa rauhallisesti, miksi ei saa hermostuksissaan heittää ruokaa seinälle, kasvaa siinä lähinnä vain vanhemman oma vitutus. Tai kun erityislapsi saa impulsiivisen väkivaltakohtauksen syöttäessäsi vauvaa tuttipullosta, voivat ystävälliset lauseet olla vähissä.
Tällaisista tilanteista se alkaa, mutta yhtäkkiä sitä huomaa raivostuvansa myös pikkujutuista. Maitoa kaatui pöydälle, ei iso juttu, mutta silti hermostun. Joskus tuntuu, että oma sietokyky on mennyt ihan lopullisesti lastenhoitoasioissa. Äärimmäisistä tilanteista opitut huonot toimintamallit jäävät päälle, eikä niistä tahdo oppia ulos.
Homma ei onneksi aina mene näin. Oman käytöksen tiedostaminen auttaa joskus. Joskus se taas vain lisää syyllisyyden tunnetta. Kasvatusopas on oikeassa, mutta todellisuus kusee silmään.
Lämpömittari, termostaatti vai kiihdytin?
Olen järkeillyt, että jos olisin kaikkivoipa ja pystyvä vanhempi, toimisin toisin. Haluaisin olla termostaatti. Siis sellainen vanhempi, joka kykenee säätelemään lapsensa tilaa tarpeen mukaan: jäähdytellen kun ylikuumenee ja lämmitellen kun alkaa liiaksi hiipua.
Jos en voi olla termostaatti, niin olisin edes lämpömittari. Siis sellainen vanhempi, joka heijastaa lapsensa tunnetiloja alentumalla samalle kiukuttelun ja lapsellisen käytöksen tasolle. Sekin on parempi kuin toimia kiihdyttimenä, joka omaa paremmuuttaan korostaakseen torjuu lapsen kokonaan, raivoaa ja pahentaa vain itse tilannetta omalla käytöksellään. Ehkä en ole niin paha, mutta joskus siltä tuntuu.
Kasvatusopas voisi ehkä sanoa, että lapsen kiukku ja huono käytös on usein oire tuen tarpeesta, johon vanhemman tulisi reagoida tulemalla vastaan ja auttamalla lasta pääsemään tuosta tilasta eteenpäin. En tiedä, kun tyhmä opaskirjanen ei vastannut erityiskysymyksiini, mutta kuulostaisi loogiselta. Kasvatusopas ei kuitenkaan maininnut sitäkään, miten vanhemmuuden myötä primitiiviseksi luolamieheksi taantunut vanhempi voi upgreidata itsensä termostaatiksi.
Joskus mietin, että onkohan sellaisia vanhempia olemassa, jotka kykenevät sivuuttamaan omat tunnetilansa säädelläkseen lapsensa tunteita tai käyttäytymään aina mallikkaasti auttaakseen lastaan hillitsemään käytöstään. Emmehän me vanhemmatkaan koneita ole. Sitä paitsi taitaa sittenkin olla parasta, että lapsi oppii näkemään, että omat vanhemmatkin ovat samanlaisia epätäydellisiä ihmisiä kuin kaikki muutkin.
Termostaatin tasolle olisi kyllä kiva päästä, mutta ehkä sekin riittää, että on lämpömittari, joka osaa tarvittaessa pyytää käytöstään anteeksi.
Hei, itse huomaan että oma jaksamisen tila näkyy heti siinä, kuinka kykenen ottamaan lapsen negatiivisia tunteita vastaan. Jos huonosti nukuttu yö niin pinna palaa heti, mutta hyvinvoivana onnistuu pysymään viileänä sivustaseuraajana joskus. Mutta minulla ei ole tällä hetkellä haastavaa käytöstä kotona, se olisi kyllä vielä raskaampaa. En usko että kapsi menee siitä rikki, että näkee vanhempansa vihaisena. Niin kauan kun hyviä hetkiä on myös. Naurattaa joskus asiantuntijoiden ”opit” tekisi mieli sanoa, että tulkaapa kokeileen ihan arkeen 😅 mutta hyväähän siinä tarkoitetaan. Olen myös työskennellyt erityislasten kanssa ja siellä kyllä huomasi että he vaistoavat heti aikuisen tunnetilan ja se rauhallisuus/rauhattomuus kyllä tarttuu.. mutta ihmisiä me kaikki vain olemme ja parhaamme teemme ❤
Kiitos, Katja! Onnistuit tiivistämään pointtini paremmin kuin minä itse.
Päivän pelastus tämä kirjoitus. 😀 Veikkaan, että kyllähän jokainen haluaisi se täydellinen termostaatti -mutta varsinkaan erityislapsen vanhempana siihen toteaa harvoin pystyvänsä. Minusta halu ja toive olla tarpeeksi hyvä vanhempi lapselleen riittää, mutta jos tajuaa ettei pysty siihen niin kyllä armollisuutta täytyy osata itselleen antaa. Sanoa silloin itselleen (ja lapselleen), että nyt minä väsyin ja hermostuin ja pyydän anteeksi. Yli-ihmisiä olisimme, jos sellaista ei koskaan tapahtuisi.
Juuri noin ajattelen itsekin. Lisäisin vielä sen, että oman rajallisuuden tunnustamisen lisäksi kannattaa joskus hakea apua ja opetella ottamaan sitä vastaan. Sekään ei aina ole helppoa.