Olemme tottuneet elämään perheessä, jossa on viisi lasta, joista yksi on neurokirjon erityislapsi. Jo pidemmän aikaa olemme kuitenkin alkaneet totutella ajatukseen, että erityislapsia saattaakin olla kaksi. Neljäs lapsemme, T, ei olekaan ihan tavallinen 5-vuotias janipetteri. T:llä on paljon samantyyppisiä uhmakkuus- ja joustamattomuuspiirteitä kuin veljellään A:lla oli samanikäisenä. Toisaalta T on myös monella tapaa ihan erilainen.
Olemme monesti vaikeuksissa hänen kanssaan. T on jatkuvasti muiden kimpussa, häiritsee ja kiusaa. Ei oikein osaa aikuisen tuellakaan ottaa oikealla tavalla kontaktia muihin. Sama kaveri on myös hyvin kekseliäs ja omatoiminen tyyppi, joka on laittanut kaksivuotiaana omalla luvallaan aamiasta ja tehnyt hengenvaarallisia sähkötöitä. Ja toruminen ei vaikuta, koska hän ei tunnu yksinkertaisesti ymmärtävän tekevänsä koskaan mitään väärin.
T:n kanssa koemme tällä hetkellä sekä kaikkein rankimmat että hauskimmat hetkemme. Välillä tuntuu, ettei hän ole mitenkään kontrolloitavissa, mutta vastaavasti hän on erittäin luova ja innokas monessa asiassa. Hänellä on ihan oma maailmansa. Kun toisilla on kyselyikä, hänellä on jo kysymyksiin omat hullut vastauksensa valmiina. Mitä sitä kyselemään, kun voi antaa omat vastauksensa kaikkeen.
Haimme jo apua. Se ei ole meille enää iso kynnys. Soitin Vantaan perheneuvolaan, josta minulle vastattiin, että kyllä näitä ennaltaehkäiseviä ja perheiden hyvinvointia tukevia palveluita on meillekin tarjolla, kuten laki velvoittaa. Jono vain on kolmen kuukauden mittainen, ja koska soittaessani oli jouluruuhkaa, niin he sanoivat ottavansa meidät jonoon vasta myöhemmin.
Hmmm. Jokin tässä ei täsmää. Jono on kolme kuukautta, mutta jonoonkin pääsee vasta kuukauden päästä soitosta. Mutta sitten tajusin, että kyllä on niin tyypillistä Vantaan kaupunkia taas, että en jaksanut enää edes ihmetellä tai protestoida. Tässä nyt sitten odotellaan, kaipa sitä jo jonossa ollaan. (Käydään onneksi jo puheterapiassa, jonka kautta on saatavissa muutakin ammattilaiskonsultointia.)
Kolme skenaariota
Näen tässä tilanteessa kolme vaihtoehtoista skenaariota, joista ensimmäinen on se, että huolemme osoittautuu turhaksi. T:lle tehdään vähän tutkimuksia, mutta kuitenkin päädytään siihen, että kyllä se siitä iän myötä sitten tasaantuu. Että ihan normaalia meininkiä tämä tässä. Ja sitten me muutaman vuoden päästä voimme huokaista helpotuksesta, että kaikki on todella hienosti. Rukoilkaamme tätä.
Toisessa skenaariossa saamme lapsemme tutkimuksiin ja meitä vanhempiakin saatetaan kuunnella. Tutkimuksissa saadaan viitteitä siitä, että jotain neurobiologista voisi hyvin olla taustalla, jolloin hiljalleen voimme oppia ymmärtämään, mistä on kyse ja miten tilanteeseen pitäisi sopeutua. Pystymme hankkimaan lisäapua arkeemme ja myöhemmin saamme tarkemman diagnoosin. Ei paha, tämä toisi jo ratkaisun tilanteeseen.
Kolmas skenaario on painajainen. Siinä muutama ammattilainen käy hieman tarkkailemassa T:n käyttäytymistä, mutta toteavat nopeasti, että ihan normaali poika, yrittäkää vain olla parempia vanhempia. Siinä sitten yritämme omin neuvoin ymmärtää ja kehittää ratkaisuja, hakkaamme päätä seinään ja uuvumme jatkuvasta taistelusta lapsen kanssa kunnes lopulta joku ammattilaisista huomaakin, että neurokirjon tapaushan tämä onkin.
Pelkään tuota viimeistä skenaariota, koska olemme käyneet tuon jo kertaalleen läpi. A:n kanssa meni monta vuotta, että tarvoimme suossa, kun koko tilannekuva oli pielessä. En ole niistä vuosista katkeroitunut, siitä ei ole kyse. Se kuitenkin jäi harmittamaan, ettemme silloin luottaneet vahvemmin omiin tulkintoihimme. Kun aloimme itse epäillä, että tämä ei olekaan kasvatusmalleista kiinni vaan neuropsykiatriasta, huomasimme vasta myöhemmin olleemme itse oikeassa.
Toivoisin niin kovasti, että kyseessä ei ole mitään. Että kaikki menee vain ohi. Että T on vain vähän omalaatuisempi tapaus ja olemme turhaan huolissamme. En lähden kuitenkaan laskemaan sen varaan.
