Aina säännöllisin väliajoin joku haluaa aloittaa keskustelun siitä, miten nykyvanhemmilla on vanhemmuus hukassa ja enemmän pitäisi olla lapsilla kuria ja rajoja. Tämä ei ole mikään uusi someajan ilmiö, vaan asiasta on jaksettu jauhaa ainakin niin kauan kuin on lehtiä Suomessa painettu. Kurittomat lapset ovat vähintään yhtä suosittu mielipideaihe kuin koirankakka keväthangella.
Useimmiten keskustelun aloittajalla on jokin kaiken kattava näkökulma ja ratkaisu nykylasten huonoon käytökseen ja pahoinvointiin. Tämän näkemyksen tueksi esitetään sitten omiin havaintoihin, kokemuksiin ja ihmiskuvaan liittyviä perusteluja tai vedotaan johonkin ulkoiseen auktoriteettiin. Eihän siinä mitään, mutta nuo lähtökohdat eivät vielä anna hyvää pohjaa tehdä yleistyksiä.
Syyt oireilun taustalla ovat moninaiset
No miksi lapsi käyttäytyy huonosti tai muuten oireilee? Hän voi olla väsynyt tai kuormittunut, uhmaiässä, sairas, voimakkaan temperamenttinsa vietävissä, ikätasoaan jäljessä sosiaalisissa taidoissa tai vaikka huomiota vailla. Hänellä voi myös olla ADHD, Tourette tai autismikirjon piirteitä. Tai ehkä lapsella vain on huono päivä.
Entä miksi vanhempi ei saa otetta lapsestaan? Vanhempi voi olla väsynyt, stressaantunut tai masentunut. Hänellä saattaa olla haastava erityislapsi, jonka kanssa on toimittava eri tavalla kuin muiden lasten kanssa. Tai ehkä vanhemmalla on vain huono päivä. Ja kyllä, toisinaan voi olla mahdollista, että vanhemmalla on parannettavaa joissain vanhemmuustaidoissa.
Emme voi kuitenkaan tietää sitä. Syyt ovat moninaisia, yksilöllisiä ja tilanneriippuvaisia. Kun tätä asiaa tarkastelee tarkemmin, huomataan, että yleistävät väitteet tyyliin ”ongelmat ratkeaisivat, jos vanhemmat vain toimisivat näin” eivät ole yksinkertaisesti tosia. On älyllisesti laiskaa vedota perustettomiin yleistyksiin, kuten joskus aikanaan kirjoitin ”vapaa kasvatus” -argumentin kohdalla.
Mieti, onko neuvoistasi todella hyötyä kenellekään
Kun näet tilanteen, jossa aikuinen reagoi lapsen häiriökäyttäytymiseen mielestäsi väärin, et todellisuudessa pysty usein päättelemään tilanteesta yhtään mitään. Jos siis meinaat heitellä yleisiä neuvoja siitä, miten vanhemmuuteen pitäisi saada lisää rotia, et todennäköisesti hyödytä neuvoillasi yhtään ketään. Saatat hyvistä tarkoitusperistäsi huolimatta enemmänkin pönkittää ilmapiiriä, jossa vanhemmilla on paine tuntea syyllisyyttä siitäkin, etteivät he pysty vaikuttamaan kaikkeen, vaikka kuinka yrittäisivät.
Välillä kuulen argumentin, että erityislapset ovat poikkeus, joka muodostaa vain marginaalisen joukon. Että suurin osa käytöshäiriöistä johtuu silti ihan vain siitä, että monella on vanhemmuus hukassa. Jos kuitenkin ynnäillään yhteen kaikki ne lapset, joilla on jonkinlaista kehityksellistä häiriötä tai vaikeuksia ja lisätään siihen sellainen tieto, että joka neljäs lapsi elää perheessä, jossa vanhemmalla on mielenterveys- tai päihdeongelma, niin kyllä minusta alkaa jo näiden lukujen valossa vaikuttamaan, että itse asiassa hukassa oleva vanhemmuus on näistä se marginaalinen ilmiö.
Eniten minua kuitenkin ärsyttää se, että neuvojat eivät neuvoillaan tule hyödyttäneeksi ketään. He saavat kyllä selkääntaputtelua samanmielisiltä ja vastalauseita niiltä, jotka eivät sovi heidän luomiinsa teorioihin, mutta en usko kenenkään saavan näistä yleisistä neuvoista mitään apua vanhemmuuteensa. Jos haluat ihan oikeasti auttaa, niin mieti sitä tilannekirjojen moninaisuutta ja anna vaikka vinkkejä, miten käydä kasvatuskeskustelua lapsen kanssa, joka oireilee vanhempiensa avioeron vuoksi. Konkreettisista ja tilannekohtaisista neuvoista voi aina olla jollekin hyötyä, jos sinulla on oikeasti testattu toimintamalli.
Osattiin sitä ennenkin neuvoa
Kuten aiemmin mainitsin, niin puutteellisen vanhemmuuden taivastelu ei ole mikään uusi ilmiö. Todisteeksi kävin vähän läpi 1800-luvun lehtiarkistoa, josta bongasin alla olevan jutun Tähti-lehdestä vuodelta 1863. Artikkeli on kirjoitettu vanhalla kirjasuomella, mutta sisällöltään se voisi olla kuin eilisen Hesarin mielipidepalstalta.
Niille, joiden vanhan kirjasuomen lukutaito on päässyt ruostumaan, voin tiivistetysti kertoa, että kirjoittaja valittelee sitä, miten vanhempien kasvatusmenetelmistä on kuri ja nuhde päässeet liiaksi karisemaan. ”Joka lapsensa pitää pelon alla, se saa ilon hänestä, eikä tarvitse hänen tähden tuttavainsa edessä hävetä.” Kyllä sitä siis neuvoa osattiin jo 1800-luvulla.
Jos siis kurittomuuden päivittely ja omasta mielestä yleispätevä neuvominen olisivat toimivia keinoja, olisivat kaikki vanhemmuuden haasteet tulleet ratkotuksi jo viimeistään 1800-luvulla. Minä en jaksa tästä syystä kehittää lainkaan itselleni mielipahaa siitä, että joku jakelee omiin havaintoihinsa ja synnynnäiseen viisauteensa perustuvia ”yksinkertaisia” ratkaisuja vanhemmille.
Jos siis jotain yritän tällä kaikella sanoa, niin sen, että älkää vanhemmat nyt hyvän tähden ottako liian tosissaan kaiken maailman besserwissereiden hyödyttömiä pätemisiä. Eri asia, jos jollain on oikeasti jotain hyödyllisiä neuvoja, niin tokihan niitä kannattaa miettiä. Useimmiten vain tuntuu, että neuvojien tarkoitus on lähinnä korostaa omaa erinomaisuuttaan tai sitten he pitävät muita tyhminä. Ei sellaiselle kannata korvaansa letkauttaa.
