Elämä erityislasten kanssa voi olla hyvin kuormittavaa, ja vanhempien jaksaminen on silloin koetuksella. Apua ja tukea ei aina saa, ja joskus avun hakemisen kynnys on korkea. Seuraukset vanhempien mielenterveydelle voivat olla kovat. Siitä voi olla vaikeaa puhua avoimesti kenellekään.
Erityisvanhemmat joutuvat käymään läpi pitkän prosessin tullakseen sinuiksi lapsensa poikkeavuuden kanssa ja oppiakseen sopeutumaan muuttuneen elämän vaatimiin ehtoihin. Erityisvanhemman elämässä on lisäksi lukuisia mielenterveyden häiriöille altistavia tekijöitä, kuten stressiä, unettomuutta, levon puutetta, jatkuvaa huolta ja heikosti aikaa oman kehon ja mielen huoltamiselle.
Ei ole siis yllättävää, että moni meistä välillä (tai usein) uupuu tai kärsii masennusoireista. Väittäisin, että erilaiset mielenterveysoireet ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. En tiedä, löytyykö erityislasten vanhempien jaksamisesta sen kummempaa tutkittua tietoa, mutta mielenterveysomaisia koskeva tutkimustieto on varmasti ainakin suuntaa antava myös erityisvanhempien osalta:
Tiesitkö, että lähes joka toinen mielenterveyskuntoutujan omainen on vaarassa sairastua itse masennukseen? Tukea ja apua itselle kannattaa hakea ajoissa. Lue lisää:https://t.co/8YEjxcEHZJ #finfami #mielenterveysomaiset #etjääyksin pic.twitter.com/vZVFdo2MLG
— FinFami ry (@FinFami_omaiset) 20. joulukuuta 2017
https://platform.twitter.com/widgets.js
Masennusta ja uupumusta tosin myös mystifioidaan ihan turhaan. Ne ovat osa elämää siinä missä kaatuminen ja jalan murtaminen kevätliukkailla tai geeneistä ja ruokavaliosta johtuvat verisuonisairaudet. Toisiin ne iskevät kovemmin ja toiset pääsevät helpommalla. Meidän vanhempien olisi itsekin hyvä muistaa, ettei se tee kenestäkään huonoa vanhempaa, jos käy terapiassa, syö masennuslääkkeitä tai muulla tavoin tukee ja huoltaa heikentynyttä mielenterveyttään.
Avun hakemiseen liittyy pelkoja
Jaksamiseen ja mielenterveyden oireisiin liittyvä avun hakeminen tai edes asiasta puhuminen voi olla korkean kynnyksen takana. Pelkona on leimautuminen ja kielteiset seuraukset. Mielenterveyshäiriöihin liittyvä stigma on tietysti pelkona kaikilla, mutta lapsiperheillä ja varsinkin erityislapsiperheillä pelkona on myös lastensuojelun väärät tai ylimitoitetut toimet.
Olen kuullut todella monen erityisvanhemman kertomuksia siitä, miten lastensuojelu oli ihan vihoviimeinen paikka avun hakemiseen – niissäkin tapauksissa, kun sinne on itse haukeuduttu. Ja kun neuropsykiatrisesta oireilusta kärsivän lapsen vanhempi kertoo kenelle tahansa omasta arjestaan kaikkine haasteinen, ei usein muulle luukulle enää osatakaan ohjata kuin lastensuojeluun, koska kukaan muu ei välttämättä ota perheestä koppia.
Silloin, kun me emme vielä saaneet tarvittavaa tukea lapsellemme ja perheellemme, olimme mekin jonkin aikaa lastensuojelun asiakkaina. Oli siitä myös jonkin verran apua pahimpina kausina, mutta aika nopeasti lastensuojelu tuli tulokseen, että heillä ei ole meille muuta tarjota kuin lapsen huostaanotto. Myönsivät kyllä itsekin, että ei se meidän tilanteessamme ole optimaalinen ratkaisu, kun vikaa ei ole missään muussa kuin siinä, ettemme saa lapsellemme tarvittavaa psykiatrista hoitoa.
Jos kynnys ehdottaa tuollaista ratkaisua erityislapsiperheelle on noin matala, ei ole ihme, että ihmiset eivät uskalla hakea apua ajoissa tai puhua ongelmistaan. Kun tarvittaisiin vain vähän lisäapua ja oikeaaa hoitoa, on aika kohtuutonta joutua pelkäämään lapsensa menettämistä. Silti samanlaista tarinaa kertovat monet muutkin. Kaipa tämäkin juontaa juurensa vain neuropsykiatrisen osaamisen ja aihepiirin tuntemuksen puutteesta.
Siltikin suosittelen apua hakemaan. Kun oma jaksaminen loppuu tai mielenterveys järkkyy, ei tilanne pääty hyvin, jos auttavia tahoja ei jostain ilmaannu tueksi. Minä olen ainakin oppinut myöntämään omat jaksamisen rajani. Se on aika helpottavaakin, kun ei tarvitse leikkiä yli-ihmistä. Ja kun avaa suunsa ajoissa, on mahdollista hoitaa asiat ja oman jaksamisensa kuntoon ennen totaalista romahdusta – jos vain apua jostain sattuu saamaan.
Totta tämäkin. Täällä koulu paikkaa osaamisensa puutetta erityislapsen kohdalla tekemällä lastensuojeluilmoituksen. Ja sitten minä ja lastensuojelu nostamme kädet pystyyn.
Juu, tuo kyllä tuntuu välillä naurettavalta, että koulut (ja kaikki muutkin) joutuvat tiettyjen olosuhteiden täyttyessä tekemään lasun aina, vaikka hyvin tiedettäisiin, ettei siitä ole mitään apua.
Totta taas! ❤️
Tulin sattumalta tähän blogiin ja lilahduin kovasti kirjoituksestasi. Hienoa, että kirjoitat tästä aiheesta, josta ei juurikaan puhuta. On todella raskasta kun meilläkin meni pari vuotta ennenkuin lapsi sai diagnoosin, niin siinä pari vuotta oltiin ihan äärirajoilla koko ajan jaksamisen kanssa. Pahinta oli, että meitä vanhempia syyteltiin lapsen oireista esim. koulun taholta. Vielä sittenkin kun diagnoosi jo oli, niin koulussa meitä syyteltiin, että ongelmat ovat meidän vika. Ehkä kaksi ihmistä on kysynyt miten me vanhemmat jaksamme. Meillä oli varmaan onnea, että kun lapsi pääsi tutkimuksiin, niin hän pääsi aika nopeasti ja sai diagnoosin ja hoitohenkilökunta oli upeaa porukkaa. Koulu on ollut se, joka on meitä vanhempia kuormittanut ja rassannut koko tämän ajan kun ongelmat alkoivat. Siellä ei ole ammattitaitoa nähdä miten erityislapsen vanhemmalla on vaikeaa. Kivasti vaan syytetään kotioloja siitä, että autismikirjon lapsella on tuskallista olla koulussa.
Hei! Koulu on monille juuri se kompastinkivi, jossa ei tahdota millään ymmärtää asiaa oikeasta vinkkelistä. Ikävää, että teillekin on käynyt niin. Meilllä on ollut koulujen suhteen hyvä onni, on ollut sekä tavallisella että sen jälkeen parilla erityisluokalla oikein kunnioittava, kuunteleva ja arvostava asenne. Toivottavasti tekin saatte lisättyä tietoa ja ymmärrystä omassa koulussanne.
olipa hyvä lukea tämä kirjoitus! Lapsemme on jo yli kolmekymppinen ja vasta nyt on neuropsykologia tullut kuvioihimme. Erityislapsi hän on ollut koko ikänsä. Ei dignooseja, koulukauhu muistona ja vanhempien syyllistäminen sekä uupumus.
Kiitos kommentista! Ette varmasti ole ainoita. Eihän näitä neurokirjon piirteitä ole osattu aiemmin kunnolla tunnistaa, eikä oikein aina vieläkään. Mutta kyllä se varmaan jälkikäteenkin helpottaa kuulla, ettei ”vika” olekaan ollut huonossa vanhemmuudessa.