Olen perusluonteeltani rauhallinen ja pitkäpinnainen kaveri, mutta minun on myönnettävä, että yhtä asiaa en kykene lainkaan sietämään: kaaosta. Pidän siitä, että asiat ovat oikeassa järjestyksessä ja oikeilla paikoillaan. Pidän myös siitä, että asiat ja ihmiset toimivat siten kuin niiden kuuluu toimia.
Tällaisessa sivistyneessä, kehittyneessä ja toimivuutta ihannoivassa yhteiskunnassa on hyvinkin usein mahdollista säilyttää järjestys ja sitä kautta mielenrauhansa, mutta sitten tulee taas perhearki ja läpsii tuhansia litsareita pitkin poskia! Teoriassahan järjestystä voisi pitää yllä myös lasten kanssa, mutta käytännön elämä osoittaa jatkuvasti hienot teoriani vääriksi.
Heti aamusta on jo ruoat lattialla, lelut pitkin kämppää, kissan oksennusta matolla, tavarat hukassa, kiukuttelua aamutoimissa, puhtaat sukat loppu, stressi tekemättömistä asioista, lapsilla räkä poskilla… Lopulta sitä huomaakin olevansa myöhässä, kiukkuinen ja kohta täysin malttinsa menettänyt tapaus. Enää ei tarvitse kuin huomata, että lapsen yksi hansikas on kadonnut, ja seurauksena on täysi pimahtaminen.
Eniten pelkään hallinnan tunteen menettämistä, koska sen mukana menetän myös malttini. Kun menetän hallinnan tunteen, tipahdan pois tasapainosta ja yritän hakea sitä takaisin mm. seuraavilla kypsälle ja järkevälle aikuiselle sopivilla tavoilla: huutamalla, raivoamalla, ärähtelemällä, murjottamalla ja vetäytymällä.
Joskus menen niin pois tolaltani, että en enää tunnista tuota aggressiivista raivoapinaa itsekseni, ja kun palaan takaisin, menee tokenemisessa pidempi hetki vain seinää tuijotellen. Ja mikäs se sieltä taas hiljaa hivuttautuu mieleen? No syyllisyys ja itsensä soimaaminen tietenkin! Pitikö sitä taas mennä huutamaan lapsille, etkö voi perkele ikinä hillitä itseäsi…
Ennakointi my ass!
Ennakointi toimii tiettyyn rajaan asti hyvin. Jos edellisenä iltana katsoo lasten vaatteet valmiiksi, miettii aikataulun, aistii aamulla lasten mielentilat ja suunnittelee koko elämänsä etukäteen valmiiksi, voi hyvässä lykyssä selvitä päivästä ehjin nahoin. Tätähän me joka päivä teemme, emme me muuten selviäisi.
Erityislasten kanssa se ei kuitenkaan aina riitä. Vai osaisitko sinä ennakoida, että tarvitset aamulla kylmäpussia ja pumpulia nenäverenvuodon tyrehdyttämiseen, kun lapsi on lyönyt sisarustaan yllättäen turpaan? Tai osaisitko aavistaa, että kaksivuotias kiipeää aamuyöstä varastamaan tarkoin piilotetun herkkukätkön ja levittää suklaat omaan sänkyynsä? Entä miten ennakoidaan sellainen päivän käynnistys, kun lapsi ilmoittaa vihaavansa maailmaa, eikä kykene lähtemään kouluun minkäänlaisen taivuttelun tuloksena?
Voin sanoa, että kyllä näitäkin tapauksia voi ennakoida, mutta vasta sitten, kun ne on jo kertaalleen tapahtuneet. Ongelmana vain on se, ettei koskaan voi olla varma, mitä seuraavana päivänä tulee eteen. Siitä syntyy ainakin minulle se suurin stressi ja ahdistus, kun ei voi olla varma, mitä lähitulevaisuudessa tapahtuu. Vaikeina kausina ennustaminen voi olla vaikeaa jopa päivän aikavälillä. Nyt olen saanut pitkään nauttia paljon paremmasta arjen ennakoitavuudesta, ja se on ollut mitä suurin helpotus.
Kirjahyllyn järjestäminen eheyttää järkkyneen mielen
Minulle on kehittynyt myös vähemmän haitallinen tapa etsiä tasapainoa kaaoksen keskellä. Suuttuneena ja ahdistuneena alan nimittäin usein siivoamaan ja järjestelemään paikkoja. Joku voisi sanoa tällaista toimintaa neuroottiseksi, mutta so what! Parempi se on kuin lapsille huutaminen, ja samalla kotikin siisteytyy. (Luulen tosin, että minua on tästä syystä alettu välillä suututtaa tahallaan.)
Kun mieli on epätasapainossa, niin jostain syystä se auttaa, kun järjestelee vaikka kirjahyllyn tai keittiön tavarat järjestykseen. Koska kaaottinen koti tuottaa kaaosta myös pään sisälle, niin miksi se ei toimisi myös toisinpäin? Järjesteleminen ja siivous on tästä perspektiivistä eräänlaisia zenharjoitteita. Toimii!
Tosin kun katson ympärilleni, huomaan kotimme tarvitsevan runsaasti zen-munkkeja siivoamaan. En taida pärjätä yksin. Voisiko joku siis ystävällisesti lähettää tänne niitä zenbuddhalaisia munkkeja tai vaihtoehtoisesti minulle lisää kaaoksensietokykyä. Kiitos!
Allekirjoitan kyllä tuon ennakoinnin, ja ettei se todellakaan aina toimi. Huvittaa näin jälkikäteen että Insinöörin toinen erityislastentarhaopettaja ehdotti että mitä jos tarvitsisimme henkilön kertomaan miten voisi aamuja koostaa paremmin. Tässä vaiheessa Insinööri oli jo täyttänyt 7v ja ollut ryhmässä 3 vuotta ja hei, 7v kasvatettu tätä lasta. Tiedetään aivan kaikki mitä pitää tehdä, ja mitä ei. Silti kaikkea ei voi ennakoida, kun on autismi ja adhd, niin kaikkea, siis ihan kaikkea voi tapahtua.
ELTO oli selkeästi vähän myöhässä ehdotuksensa kanssa. Eikä ehkä ymmärtänyt, että tarkat rutiinit ja suunnitelmallisuus ovat jo välttämättä mukana autisti/adhd lapsen elämässä, koska mistään ei muuten tule mitään. Sitä on välillä vaikea selittää ihmisille, miten perustoimintakyvyn ylläpitäminen on voinut edellyttää jo mielettömän määrän työtä ja opettelua.
Meille työn ja vaivan jälkeen n. 2 vuotta oikean tarpeen jälkeen saadut perhetyöntekijät ihmettelivät mitä he meillä oikeastaan tekevät kun meillä on kaikki jo niin hyvin hallussa. Niinpä. Oli siinä ollut aikaa opetella kantapään kautta kaikki.
Lastenpsykiatrian perheosastojaksolla lähinnä nyökyttelin. Joo näin me jo tehdäänkin, tämäkin on jo käytössä…
Niin, eipä sitä turhaan paasata siitä, miksi palveluita pitäisi tarjota oikea-aikaisesti varhaisessa vaiheessa. Tekin olisitte ehkä päässeet helpommalla silloin.
Mulla on haaveena palkata ammattilaisapua joko kerran kuussa kuuraamaan tai avuksi karsimiseen ja järjestämiseen. Kun saa kerran homman haltuun on pienempi vaiva ylläpitää sitä. Ja mua häiritsee eniten se aika minkä vietän kaaosta kellistäen ja vaikeavammainen lapsi katsoo ohjelmaa, kun haluaisi mielummin olla lapsen kanssa. Epäolennainen vie tilaa siitä tärkeimmästä, lapsilta!
Kuulostaa hyvältä idealta!