You are currently viewing Erityisvanhemmat tarvitsevat armollisuutta

Erityisvanhemmat tarvitsevat armollisuutta

Kirjoitus on julkaistu Labyrintti-lehdessä (1/2016)

 

Kun perheessä on lapsi, jolla on jokin elämää hankaloittava piirre, puhumme yleensä erityislapsista. Piirre voi olla joko fyysinen, psyykkinen tai sosiaalinen poikkeavuus, mutta jollain tavalla hänet kuitenkin koetaan erilaiseksi – erityiseksi. Monesti samalla unohdetaan, että erityistilanne ei kosketa vain erityislasta itseään vaan koko perhettä. Pitäisikin aina muistaa samalla keskittyä lapsen erityisvanhempiin, erityissisaruksiin ja erityisperheeseen kokonaisuutena.

Yhden lapsen sairaus tai muu poikkeavuus vaatii muulta perheeltä tavallista enemmän jaksamista. Kun voimavarat ovat jatkuvasti koetuksella, tarvitsee itse kukin enemmän tukea. On tunnistettava, että erityislapsen lisäksi erityisessä tilanteessa ovat myös vanhemmat ja sisarukset. Jos vanhemmuuteen liittyy muutenkin haastetta ja ristiriitaisia tunnetiloja, niin erityisvanhemmuudessa ne vielä korostuvat entisestään.

Vanhemman on kyettävä huolehtimaan yhtä aikaa sekä erityislapsesta että omasta ja erityislapsen sisarusten jaksamisesta. Yhtälö on jo lähtökohtaisesti niin haastava, että kukaan ei voi siitä suoriutua täydellisesti. On muistettava myös antaa itselleen anteeksi omat puutteensa ja tyytyä siihen, että voi ainoastaan tehdä parhaansa. Ja kyllä vanhemmat yleensä parhaansa tekevätkin.

Ennen kaikkea vanhempien tulisi olla itse armollisempia itselleen; joskus asiat eivät vain suju niin hyvin kuin itse toivoisi.

Jossittelu siitä, voisiko sitä sittenkin olla vähän parempi vanhempi, johtaa helposti liialliseen itsensä syyllistämiseen. Syyllisyyden kantaminen taas on kuormittavaa ja kuluttaa entisestään vähäisiä voimavaroja, joita vanhemmuudessa tarvitaan.

Vaikeimmat asiat ovat niitä, jotka ovat huonosti nähtävissä tai hukkuvat arjen kaaoksen ja selviytymisen alle. Elämä voi tuntua jatkuvalta taistelulta oman ja erityislapsen jaksamisen kanssa. Kun elämää kykenee suunnittelemaan vain päivän tai viikon kerrallaan, niin samalla on huomattavan hankalaa, joskus jopa mahdotonta, huomioida tarpeeksi myös niitä lapsia, joilla ei ole samanlaisia erityistarpeita.

Raskaan elämäntilanteen lisäksi vanhemmilta kaivataan myös erityisherkkyyttä tunnistaa muutoksia muissa lapsissaan, sillä erityislapsen mukanaan tuomat haasteet heijastuvat useimmiten myös sisaruksiin. Toisilla lapsilla se voi ilmetä hankalana käytöksenä, kun taas toisilla se näkyy siten, että lapsi yrittää olla mahdollisimman vähän vaivaksi vanhemmilleen, joilla on kädet täynnä töitä sisaruksen erityistarpeiden kanssa. Näissä tilanteissa on pystyttävä näkemään, mistä tilanne johtuu, ja huolehtimaan tarpeeksi kaikkien lasten tarpeista.

Näin haastavissa perhetilanteissa vanhemmilla on oikeus saada tukea itselleen. Vertaistuki ja yhteiskunnan tuki voivat olla välttämättömiä ja ainoita keinoja ennaltaehkäistä vakavaa uupumusta. Mutta tarvitaan myös ripaus armollisuutta. Ennen kaikkea vanhempien tulisi olla itse armollisempia itselleen; joskus asiat eivät vain suju niin hyvin kuin itse toivoisi.

Erityislasten sekä heidän sisarustensa ja vanhempiensa hyvinvoinnista voidaan huolehtia parhaiten, kun heidän kaikkien tarpeet tulevat riittävän hyvin tyydytetyiksi. Lapsilla on oikeus lapsuuteen ja vanhemmilla tarve elää tasapainoista elämää. Kenenkään erityisyys ei poista toisten perustarpeita eikä liiallinen yrittäminen kenenkään erityistarpeita. Armollisuus voi vähentää edes vähän vanhemmuuden ylimääräistä taakkaa.

Tällä artikkelilla on 10 kommenttia

  1. Noora Scheinin

    Kiitoskiitoskiitos! T. Kohtalotoveri

  2. Jonna

    Kiitos hyvästä kirjoituksesta 😊

  3. Nimetön

    ” Elämää hankaloittava piirre” voi koskettaa myös tunnollista opettajaa, jolla on hoidettavanaan KOKO luokka. Siksi erityislapsen pitäisi saada myös erityiskohtelua, eli pieni luokka ja avustaja.Toivoo nimim.” Melkein 40 vuotta luokanopettajana”

    1. Arto Bäckström

      Hyvä näkökulma. Erityislapset tarvitsevat tukea kukin omalla tavallaan. Jotkut varmasti pystyvät integroitumaan hyvin normaaliluokalle tai vaikka avustajan turvin. Sitten on niitä, joiden tulee päästä pienluokalle erityisopetukseen. Ja sitten on vielä näitä meidän A:n kaltaisia, joille on löydyttävä vielä järeämpää tukea, kun jopa pienryhmässä toimiminen kuormittaa aivan liikaa.

      Olemme olleet tähän asti erittäin tyytyväisiä A:n kouluihin ja opettajiin ja luottamus suomalaisten opettajien ammattiosaamiseen on erittäin korkealla. Sen sijaan yhteiskunnalta ja järjestelmiltä voisi toivoa enemmän joustavuutta, jotta riittävät resurssit ja tarpeelliset ratkaisut olisivat oikea-aikaisesti tarjolla.

  4. Vesa

    Hei,

    löysin tänään sivusi. Erittäin tärkeää asiaa erityislapsen vanhempana olemisesta. Jos kiinnostaa, olen kirjoittanut aihepiiristä ja sen haasteista hyvinkin realistisen romaanin nimeltä Karhunkivi. Teos ilmestyi helmikuussa Otavan kustantamana. Sitä löytyy niin kirjastoista kuin kirjakaupoista. Avaa melko konkreettisesti vanhempana olemisen haasteita. Tapahtumapaikkana Vantaa vuosina 2011-2013.

    Ystävällisin terveisin,

    Vesa Haapala

    1. Arto Bäckström

      Kiitos palautteesta ja lukuvinkistä. Yritän saada kirjan luettua vielä kevään aikana.

  5. Katri

    terve, ihan konkreettiset asiat jätit sanomatta. Kokemuksesta tiedän miten tärkeää on olla lapsensa omaishoitaja, ja miten keskeistä on että lapsi saa henkilökohtaisen avustajan, kun sellaista tarvitsee. Minä ja mieheni olemme opetelleet erityislapsen kanssa uuden ammatin kun olemme seurustelleet erilaisten sosiaalitätien kanssa.

    1. Vesa

      Hei Katri,

      kuten tiedät, erityislapsia on hyvin monenlaisia. Teillä tilanne on ollut todella haastava, kun kyse on omaishoidon tasoisesta järjestelystä ja siitä, että vanhemmat ovat joutuneet hankkimaan uudet ammatit (mikäli ymmärsin kuvauksesi oikein). Kaikilla erityislapsilla ei suinkaan ole henkilökohtaista avustajaa, luultavasti hyvin harvojen kohdalla on nykyisin näin.
      Itse kuvasin tilannetta, jossa molemmat vanhemmat käyvät töissä ja hoitavat haastavaa perhettä yhtä aikaa. Mielestäni ei ole hedelmällistä tehdä erityislasten välillä vertailuja sen suhteen, kenen tilanne on haastavin ja ”konkreettisin”, koska ongelmat ovat eri tyyppisiä. Yhtä kaikki ne pistävät ”normaalin” arjen sekaisin.

      Kuvaamassani perheessä lapsella oli impulsiivisuuden, tarkkaavuuden ongelmien, aggressiivisuuden ja käytöshäiriöiden vuoksi lääkitys, perhe kävi kaupungin järjestämässä terapiassa, kuntoutuksessa ja psykiatrilla ja lapsella oli erityisluokkapäätös. Eniten keskityin kuitenkin kotiolojen haasteellisuuteen. En usko, että kuvaukseni arjesta ja vaadittavista tukitoimista ja haasteista sopii ihan normilapsen arkeen?

      Joka tapauksessa, voimia kaikissa haasteissa.

      Vesa

    2. Arto Bäckström

      Blogissani kerron sekä omasta tilanteestani että samalla myös yritän sanallistaa niitä tunnetiloja ja ajatuksia, joita uskon yleisemminkin erityisvanhemmuuteen liittyvän riippumatta diagnooseista. En siis voi kuvata kovin konkreettisesti kuin vain omaa tilannettani, josta toki löytyy kuvauksia blogista. Pidän kuitenkin tärkeänä, että näitä asioita yritetään purkaa sanoiksi, koska se parantaa ymmärrystä.

Vastaa käyttäjälle Noora Scheinin Peruuta vastaus