You are currently viewing Asioita, joita olen oppinut erityislasten kautta omasta itsestäni

Asioita, joita olen oppinut erityislasten kautta omasta itsestäni

Erityisvanhempana olo tarkoittaa monille meistä jatkuvaa opettelua. On opeteltava toiminaan lapsen kanssa ja ymmärtämään tämän käytöstä ja ajattelua. Lisäksi on opeteltava, miten palvelujärjestelmä toimii ja mistä saa apua ja tukea erilaisiin tilanteisiin. Ehkä antoisinta opettelua on kuitenkin oman itsensä opettelu.

Todennäköisesti kaikki vanhemmat oppivat lastensa kautta paljon myös itsestään. Kaikki joutuvat varmasti enemmän tai vähemmän kohtaamaan omat huonot puolensa ja rakastavan minänsä. Sitä yhtäkkiä huomaakin noudattavansa omilta vanhemmiltaan lapsena omaksuttuja käytösmalleja, vaikka ennen lasten hankkimista sitä kuinka vannotti, että niin minä en ainakaan vanhempana tule toimimaan.

Se millaisia olemme vanhempina, kertoo paljon siitä, millaisia pohjimmiltamme olemme ihmisinä. Sen kuvan kanssa kannattaa tulla sinuiksi. Olen kuitenkin viime aikoina havahtunut siihen, että erityislasten kautta olen saanut vielä enemmän opetusta kuin luultavasti olisin muuten saanut. Seuraavassa esittelen kolme asiaa, joista erityisesti koen oppineeni erityislasten kautta.

1. Omat epätyypillisyydet

On helppo kuvitella, että juuri minä olen se normaali ja kaikki muut ympärilläni ovat joko omituisia tai sitten ajattelevat samalla tavoin kuin minä. Tuntuu erikoiselta, kun saakin huomata, että monissa asioissa sitä onkin itse se outo otus. Kun peilasin lapsuuteni kokemuksia psykoterapiassa, tulimme havainneeksi, että muistutin lapsena ja toisaalta tietyissä asioissa muistutan edelleen asperger-tyyppistä autistia.

Minulla ei ole aikeena hakea asialle diagnoosia tai sen suurempaa vahvistusta, koska olen erinomaisesti pärjäillyt ilmankin sellaista eikä oirekuvastoni ole koskaan ollut kovin voimakas. Olen kehittänyt toimivia sopeutumisstrategioita jo lapsesta saakka, joten luultavasti erityispiirteeni ovat kääntyneet lähinnä vahvuuksiksi.

No miten se sitten näkyy? No, aika nuoresta lähtien olen kokenut ulkopuolisuuden tunnetta ja ajatellut, että koen asiat jollain tavalla toisin kuin monet muut. Aika pienissäkin asioissa huomaan välillä, miten tapani käsitellä informaatiota ja tunteita, kiinnittyä sosiaalisiin tilanteisiin ja suunnata huomiotani asioihin muistuttaa sellaisia lapsellanikin esiintyviä tyypillisiä tapoja, joita liitetään aspergereihin. Tämä on aika kiehtovaa!

2. Oppimisesta ilmiönä

Mitä on oppiminen ja miten se tapahtuu? Olen saanut tutkia tätä kysymystä paitsi lasteni kasvattajana, myös yhteisöpedagogina ja judovalmentajana. Teoriassa ja käytännössä tiedän aika hyvin, miten yksilöllinen ja moninainen ilmiö oppiminen on, mutta jollakin tavalla tämäkin asia on edelleen kiehtova mysteeri.

Neurokirjon lasten tavoista käsitellä informaatiota olen oppinut ainakin sen, että esimerkiksi perinteinen opetustyyli koulussa tai ahkera tekniikoiden toistoharjoittelu judossa eivät välttämättä tuota juuri minkäänlaisia oppimistuloksia, vaikka samat tyypit voittavat kisoja ja ymmärtävät kvanttifysiikkaa. Toisaalta on sitten taas niitä, joille teorialähtöinen lukeminen ja luennot ovat oppimisen suola.

Jos aivomme ovat yksilölliset, niin ei ole ihme, että oppiminenkin on. Oppiminen on luonteeltaan omatahtinen psyko-fyysis-sosiaalinen prosessi, johon jokaisen täytyy kehittää itselleen sopivimmat tavat. Omiin oppimistapoihini olen päässyt paremmin käsiksi juuri erityislapsilta oppimalla. Haastan tähän samaa myös kaikki opettajat ja valmentajat.

3. Ihmisyydestä ja hyvästä elämästä

Pääasia, että lapsi on terve. Näin ajattelin silloin, kun ensimmäiset lapsemme olivat vielä pieniä. Myöhemmin olen korjannut kantaani. Pääasia ei ole välttämättä terveys, vaikka sekin on tervetullutta. Joskus voi erilaisten elämää rajoittavien sairauksien ja vammojen kanssa pärjätä varsin hienosti. Pääasia ei myöskään ole pärjääminen ja sopeutuminen yhteiskuntaan, vaikka senkin olemme tavoitteeksi ottaneet.

Pääasia on minusta se, että lapsesta kasvaa hyvä ihminen. Ja hyvällä ihmisellä tarkoitan sellaista ihmistä, joka osaa arvostaa toista ihmistä ja luontoa ympärillään. Ei ole aina tiedoista tai taidoista kiinni, onko joku hyvä ihminen. Jos osaa arvostaa maailmaa ja siinä eläviä olentoja sellaisina kuin ne ovat samalla kokien siihen yhteyttä, ei sen suurempaa taitoa ja ymmärrystä voi hankkia. Siinä on itselleni hyvän mitta.

Ja tämän kaiken olen erityislasten kautta oppinut.

Tällä artikkelilla on 2 kommenttia

  1. Elisa Åman

    Olipa hyvä kirjoitus lukijana 1vpojan mummo

    1. Arto Bäckström

      Kiitos palautteesta!

Vastaa