You are currently viewing Ei ole pakko osoittaa koko ajan pärjäävänsä

Ei ole pakko osoittaa koko ajan pärjäävänsä

Olen kuvannut monesti lapseni voinnin vaihtelevan runsaasti kausittain. Vähemmän olen kuvannut sitä, miten oma jaksamiseni vaihtelee yhtä lailla kausittain. Pärjääminen on koetuksella säännöllisesti ihan omankin voinnin vuoksi. Nyt on tullut ajankohtaiseksi käsitellä sitäkin asiaa.

Minulla itselläni on siis taipumusta masennukseen. Niin paljon taipumusta, että se on päätynyt diagnoosiksi asti: F33, toistuva masennus. Masennus ei ole (ainakaan vielä ollut) kovin vaikeaa luokkaa – onneksi! Pysyn melko hyvin työkykyisenä, arjen rutiinit ja toiminnot sujuvat ja mielialat eivät laske kovin epätoivoisiksi. Erilaisia masennuskausia kuitenkin tulee säännöllisesti.

Masennuskausina olen väsynyt, en jaksa tarttua asioihin, koen voimakasta merkityksettömyyden tunnetta ja normaalisti vahva itsetuntoni laskee huomattavasti. Olen mielialoiltani ja tunteiltani enimmäkseen turta, mutta toisinaan voi tuntua ihan paskalta. Tällä asteikolla sitten liikutaan. Turtana oleminen tarkoittaa sitä, että suojaan itseäni jättämällä kaikenlaiset voimakkaat tunteet käsittelemättä, olivatpa ne sitten positiivisia tai negatiivisia. Siksi esimerkiksi tämän blogin kirjoittaminen muuttuu hetkellisesti lähes mahdottomaksi.

Ei varmaankaan tarvitse erikseen korostaa, että masennus heijastuu myös vanhemmuuteeni. Olen tällaisina kausina äreä ja poissaoleva. Koska energiani eivät kunnolla riitä kuormittavan perhetilanteen vaatimaan henkiseen ponnisteluun, raivostun helpommin ja yritän vältellä hankalien asioiden käsittelyä kotona – huonoin tuloksin.

Itsekehitetyt selviytymiskeinot eivät riitä

Olen yrittänyt rakentaa ruuhkavuosien elämänvaiheenkin siten, että siellä on tarpeeksi tilaa liikunnalle, hyvälle ravinnolle, meditaatiolle, mielekkäälle työlle, kirjoittamiselle, lukemiselle, vertaistuelle, ystävien tapaamiselle, lomailulle ja rentoutumiselle. Kaikki tyypilliset coping-keinot parantaa omaa jaksamista ovat siis käytössä, ja kokonaisuutena elämäntapani ovat hyvässä tasapainossa olosuhteisiin nähden.

Ne auttavatkin selvästi jaksamisessa ja ehkäisevät ainakin jonkin verran masennuksen laukeamista. Niistä ei kuitenkaan ole kuin vähän apua silloin, kun pahin masennuskausi on päällä. Vaikka usein kuulee sanottavan, että liikunta on parasta terapiaa ja hyvä ravinto parasta lääkettä, niin kyllä minä vaan väittäisin, että useimmiten terapia on parasta terapiaa ja lääkkeet parhaita lääkkeitä. Nämä ovat olleet vaihtelevin osin myös mukana elämässäni.

Suosittelen muillekin, jotka huomaavat kärsivänsä eri asteisista masennus- tai ahdistustiloista, kokeilemaan erilaisten omaehtoisten coping-keinojen rinnalla psykoterapiaa ja mielialalääkkeitä. Jokaisen täytyy etsiä itselleen sopiva paketti pärjäämiskeinoja ja hoitoa, ja lääkkeet ja terapia ovat yksittäisiä päteviä työkaluja tässä paketissa. Palaan näihin vielä tulevissa kirjoituksissani.

Irti pärjäämisen eetoksesta

Asenteitteni, arvojeni, kokemukseni ja työni kautta olen oppinut olemaan varsin sinut mielenterveysasioiden kanssa. En koe näihin asioihin liittyen häpeää, eikä niistä puhuminen ole minulle ongelma. Masennus on minulle tältä osin täysin rinnastettavissa vaikka kaikkiin somaattisiin sairauksiin. Voin siis yhtä hyvin kertoa ihmisille masennustaipumuksestani kuin vioittuneista olkapäistäni.

Yhdelle asialle en ole kuitenkaan immuuni, päinvastoin. Kulttuurissamme elää vahvana pärjäämisen eetos, jonka vuoksi meidän tulee jatkuvasti osoittaa olevamme kyvykkäitä, aikaansaavia, tehokkaita ja riittäviä suoriutumaan vaikka mistä, jotta voimme kokea olevamme hyviä ihmisiä. Mutta emmehän me aina ole pärjääjiä ja menestyjiä. Uskon, että jokaisella on omat heikot kautensa, toisilla syvemmät kuin toisilla.

Pärjäämisen eetos tuottaa minulle hankaluuksia masennuskausina, koska en edes itse välttämättä huomaa masennustani ajoissa, kun keskityn käyttämään niin paljon energiaa osoittaakseni ympäristölleni pystyväni menestymään kaikessa, mihin ryhdyn. Käsittelin asiaa terapeuttini kanssa ja uskon tehneeni nyt ratkaisevan oivalluksen: minun ei tarvitse yrittää näyttää muille, että muka olisin joka päivä huippuvedossa.

Kokeilin tätä taktiikkaa käytännössä, ja kappas, se auttoi! Viikon verran annoin itselleni luvan olla masentunut, täysin saamaton ja väsynyt. Mutta mitä tapahtui? En ollutkaan enää niin maassa. Sainkin tehtyä enemmän, energiatasoni alkoivat kasvaa ja koin kaiken paljon merkityksellisemmäksi. En enää hukannut turhaan energiaa epäolennaiseen. Annoin itselleni siis myöden, en periksi.

Yritän muistaa tämän tulevaisuudessa.

Tällä artikkelilla on 7 kommenttia

  1. Maija

    Hyvä kirjoitus.

    Jos ihminen on oikeasti masentunut, niin silloin ei tosiaan happihyppelyt yms paranna. Voi ne vähän kohottaa oloa, mutta masennus on eri asia kuin alakulo tai paha mieli. Masennusta kokematon ei yleensä tätä ymmärrä.

    Ja saan erkan vanhempana itseni kiinni samoista ongelmista kuin mistä teini itse kärsii: tunteen mukaan lähtemisestä. Kun teini jää aamulla kyyhöttämään huoneen nurkkaan huppu päässä ja joudun itse lähtemään töihin, itken koko matkan ja olen ihan varma, että tästä alkaa taas kerran viikkojen jakso, kun kouluun ei mennä. Sitä on niin maassa. Kun teinin paha-tukka-päivä on sitten illalla käsitelty ja seuraavana aamuna se lähtee vihellellen edeltä, olen onnellisempi kuin ikinä.

    1. Arto Bäckström

      Hyvä näkökulma! Tunteen mukana menemisen sivutuotteena voi tulla vielä tunteisiin jumiutuminen. Yllättävän helposti sitä alkaa jopa rakastaa omaa kurjuuttaan liikaa.

  2. Äiti

    Tuttuja mietteitä ja itsekin vaikean masennuksen läpikäyneenä osaan nyt jarruttaa jo ajoissa ennen omien voimavarojen kokonaan loppumista. Erityisvanhempana olo on kokopäiväinen työ ja lisäksi vielä iltavuorot, toisinaan yövuorotkin. On tajuttava ottaa lomaa siitä edes pieninä hetkinä. Ja ennenkaikkea olla armollinen itselleen. Harva meistä pystyy ihmeisiin ja joskus ihan perusarjesta selviytyminen on jo voitto.

    1. Arto Bäckström

      Kyllä, tuo oli hyvä pointti tuo ”loman ottaminen”. Yritän itselleni ”varastaa” puolituntisia säännöllisesti ei minkään tekemiseen.

  3. Manna

    Kiitos Arto hyvästä blogista ja tämän(kin) tärkeän asian esiinottamisesta. Pika-analyysinä voisin heittää, että masennus syntyy osittain myös voimattomuuden tunteesta ja siitä, ettei kykene muuttamaan ympärillä olevaa todellisuutta, vaikka kuinka haluaisi. Ja se meillä erityislasten vanhemmilla on pysyvä fakta. Löytyisiköhän jostain tutkimus, joka paljastaisi, että erityislasten vanhemmilla on keskimääräistä enemmän masennusta?

    1. Arto Bäckström

      Kiitos kommentista! Tämä on varmasti näin, että rankka elämäntilanne altistaa helpommin masennukselle. En ole huomannut, että asiaa olisi erityisvanhempien osalta tutkittu erikseen, mutta se on tutkittu, että mielenterveyskuntoutujien omaisista 46 % on vaarassa sairastua itse masennukseen. Uskoisin, että erityisvanhemmissa riski on vähintään samaa luokkaa. Erilaiset viime aikoina toteutetut kyselyt viittaisivat siihen, että luku olisi paljon tätäkin karumpi.

  4. Marikki

    Hyvää asiaa kirjoitat. Tuosta pärjäämättömyyden näyttämisestä ja myöten antamisesta olen samaa mieltä. Itsekin tänä kesänä todellista kriisiä kokeneena monesti taistelin ahdistuksen tunnetta ja -oloa vastaan, yritin toistella itselleni, etten saa tällaista tuntea tai että on kamalaa, kun tuntuu tällaiselta tai että apua, nyt taas alkoi ahdistaa ja rintaa puristaa. Kun lopulta mindfullnessia mukaillen totesin itselleni, että saan tuntea ahdistusta ja se on vain tunne, joka menee ohi. Eli hyväksyin (ainakin hetkellisesti) ne epämiellyttävät tunteet ja olon, Sen jälkeen olo selkeästi aina helpotti. Ei toki toiminut joka kerta, mutta usein auttoi selvästi.

Vastaa