You are currently viewing Huutakaa apua ennen kuin hukutte!

Huutakaa apua ennen kuin hukutte!

  • Artikkelin kirjoittaja:
  • Artikkelin kategoria:Yleinen
  • Artikkelin kommentit:4 kommenttia

Miksi lapseni huutaa? Miksi hän käyttäytyy niin arvaamattomasti eikä reagoi asioihin muiden ikätovereidensa tavoin? Kuinka paljon on siedettävä aggressiivista käytöstä ja jopa väkivaltaa? Onko minun vain kestettävä tämä kaikki? Hukunko minä, jos en kestä?

Kun perheessä on lapsi, jolla on jokin voimakkaasti elämää hankaloittava sairaus tai piirre, puhumme silloin erityislapsista. Mutta entäpä heidän vanhempansa? Haastavan erityislapsen vanhemmat saavat todella kokea itsensä erityisiksi. Erityisen tärkeiksi ja erityisen kuormittuneiksi – siis erityisvanhemmiksi.

Kokemus erityisvanhemmuudesta syntyy viimeistään siinä vaiheessa, kun ensimmäisen kerran saa lapsensa kanssa julkisella paikalla liikkuessaan tuntea vieraiden ihmisten polttavat katseet ihollaan. Oudosti tai haastavasti käyttäytyvät lapset herättävät kanssaihmisissämme runsaasti paheksuvia ja tuomitsevia mietteitä. Miksi nuo vanhemmat eivät laita tuota lastaan kuriin!

Ensin sitä tuntee häpeää ja epätoivoa. Miksi emme voi olla normaali perhe? Mitä olemme tehneet väärin? Kunnes lopulta on viimein tajuttava, että on unohdettava normaali. On oltava erilainen, se outo perhe. Ja on oltava myös ylpeä siitä! Erityisvanhemmuus ei ole tuomio, se on uusi tie, rankempi mutta niin paljon antoisampi matka.

Kaikki eivät ymmärrä, eivätkä välttämättä edes halua ymmärtää, millaista elämä voi erityislapsen kanssa olla. On sääliä, on paheksuntaa. Erityisperheiden ei tule kuitenkaan heitä alkaa miellyttämään, ei olemassaoloaan ole kukaan velvollinen anteeksi pyytelemään. Kun tietää, ettei tarvitsekaan olla kuin muut, helpottaa oma olo välittömästi

Tilanteessa, jossa perinteiset kasvatusoppaat kelpaavat lähinnä vessapaperiksi, on erityisvanhemman kehitettävä itse itsestään oman lapsensa kasvatuksen huippuasiantuntija. Kun yleispäteviä neuvoja ei enää ole, on vain kokeiltava, mikä toimii, ja mentävä sillä. Mutta älä kuvittelekaan, että se, mikä toimii teillä, toimisi automaattisesti kaikilla muillakin. Kokemuksia kannattaa vaihtaa, mutta pätemään ei ole kenestäkään.

Yksin ei kuitenkaan kannata yrittää pärjätä. Jos vajoaa jäihin, on parempi huutaa apua kuin hukkua. Kun elämä on unettomia öitä, lapsen huutoa, aggressiivisten kohtausten rauhoittelua, epätietoisuutta, toivottomuutta, oman rauhan puutetta tai jatkuvaa riitelyä, tulee eteen ennemmin tai myöhemmin romahdus. Kun mieli mustuu, ei itseään enää edes tunnista, ja viimeistään silloin on haettava apua ja tukea.

Mutta olenko epäonnistunut vanhempana, jos en selviydykään kaikesta itse? Ei, jos toisten apuun turvautuminen olisi epäonnistumista, olisimme totaalisia luusereita kaikki. Yksin pärjäämisen eetos olisi aika heittää romukoppaan, koska kaikki me olemme viime kädessä riippuvaisia toisistamme. Mutta silloin kun toisille annetaan erityisen suuri taakka hartioille, on kohtuullista myös tarjota enemmän apua sen kantamiseen.

Jokaisella lapsella ja perheellä on oltava oikeus saada apua ja tukea tilanteeseensa. Usein avun saaminen vaatii melkoista taistelua, mikä osaltaan kuormittaa perheitä entisestään. Jotkut myös jäävät taistelusta huolimatta edelleen ilman tarvittavaa tukea. Näin ei saisi olla. Pelkästään jo lasten edun kannalta olisi ymmärrettävä, että tukea on annettava lasten ohella koko perheelle. Eikä sen pitäisi niin monimutkaistakaan olla: oikeaa hoitoa lapselle ja mahdollisuus hengähtää vanhemmalle.

Muistan, miten avun hakeminen tuntui ensin minustakin nöyryyttävältä ja häpeälliseltä, kunnes ajauduin tilanteeseen, jossa oma mieli ei enää kestänyt ilman apua. Silloin opin nopeasti, että mitään häpeää ei oikeasti ole, on vain rankka elämä. Ja vaikka apua perheelleen voi usein olla vaikea saada, alkuun pääsee jo terveysasemalta, työterveydestä tai vaikka neuvolasta. Ainakaan silloin ei tarvitse hukkua.

 

Tämä kolumni on julkaistu Tukilinja-lehdessä (4/2018). Tukilinja-lehden voi tilata ja lukea Lehtiluukusta.

Tällä artikkelilla on 4 kommenttia

  1. Martta Väisänen

    Tärkeä blogiaihe. Teksti on hyvin kirjoitettu.

    1. Arto Bäckström

      Kiitos, Martta!

  2. Anu L

    Naulan kantaan. Arto.

  3. eräs 5 v autistisen lapsen YH äiti

    Ihana kirjoitus, näin hän se on että tämä aika ja ihmiset antavat kuvan siitä että olet heikko jos et selviä vai olemme ko me päähän jotenki sen iskostuttaneet? No kuitenkin , on voimavara tuntea tunnetta , tarvita apua koska jos kerran kiviä on annettu kantaakseen enemän kun muilla niin kyllä tukea sen kantamiseen/jaksamiseen/tukemiseen/kuntouttamiseen tulisi olla vanhemmilla. Tämä lause oli voimaannuttava
    Mutta olenko epäonnistunut vanhempana, jos en selviydykään kaikesta itse? Ei, jos toisten apuun turvautuminen olisi epäonnistumista, olisimme totaalisia luusereita kaikki. Yksin pärjäämisen eetos olisi aika heittää romukoppaan, koska kaikki me olemme viime kädessä riippuvaisia toisistamme. Mutta silloin kun toisille annetaan erityisen suuri taakka hartioille, on kohtuullista myös tarjota enemmän apua sen kantamiseen.

Vastaa käyttäjälle Arto Bäckström Peruuta vastaus