Blogi

Pelasimme eräänä iltana lautapeliä. Pelin ajatuksena oli edetä laudalla noppaa heittämällä, mutta jos kävi huono tuuri, joutui palaamaan aina takaisin lähtöruutuun. Kokemus alkuun palaamisesta tuntui tietenkin turhauttavalta, mutta ei lähellekään yhtä turhauttavalta kuin mitä se todellisessa elämässä voi olla. Pelin edetessä aloin ajatella, miten usein sama kuvio on toistunut julkisissa palveluissa, varsinkin silloin, kun olemme yrittäneet vahvistaa koko perheemme hyvinvointia.

Kun esikoisellamme todettiin kehityshäiriöitä, järisytti se koko perheemme elämää. Tarvitsimme tukea koko perhe. Me perheenjäsenet tarvitsimme myös yksilöllistä tukea, mutta sitäpä ei ollutkaan niin helposti tarjolla muille kuin tuolle erityislapselle, jonka asioiden ympärille me läheiset ja ammattilaiset olimme kokoontuneet. Perhekeskeisen työskentelytavan mukaan meidät kohdattiin kyllä perheenä, mutta todellinen asiakas oli aina yksilö, tässä tapauksessa perheemme erityislapsi.

Perhekeskeisessä työtavassa huomio kiinnitetään koko perheen hyvinvointiin ja osallisuuteen hoidon toteutuksessa. Tämä toimintatapa on hienosti juurtunut lapsille suunnattuihin palveluihin, mutta vaikka koko perheen hyvinvointiin kiinnitetäänkin huomiota, ei perheenjäsenten yksilöllisiä tarpeita kunnolla tunnusteta. Perheenjäsenten hyvinvointia katsotaan aina suhteessa yksilöasiakkaaseen. Perheenjäsenten hyvinvoinnin keskinäisriippuvuus jää näin ollen osittain tunnistamatta, ja tämä on rakenteellinen ongelma. Avataanpa asiaa parin esimerkin voimin.

Olimme joitakin vuosia sitten esikoisemme lääkäritapaamisessa lastenpsykiatrisella poliklinikalla. Esitimme tuolloin huolemme siitä, että myös lapsemme sisarus oli alkanut oireilla sosiaalisesti ja psyykkisesti. Olisimme halunneet hänen tilannettaan arvioitavan samassa yhteydessä, jotta olisimme tienneet, miten asiaan tulisi suhtautua. Saimme kuitenkin vastaukseksi, että sisarukset voidaan ottaa kyllä huomioon osana esikoisemme hoitoa, mutta heitä itseään koskevia hoitoja tai tutkimuksia ei voida suorittaa.

Jouduimme siis palaamaan lähtöruutuun ja etsimään varhaiskasvatuksen ammattilaisten ja neuvolan avulla reittiä, jolla lapsemme voisi päästä tarvitsemaansa arviointiin. Lopulta meidän onnistui itse todeta, että toisen lapsemme kanssa ei ollut isompaa huolta. Kertaakaan ei ensimmäisen ja toisen lapsemme hoitoa ja palveluita tarkasteltu yhdessä, vaikka juuri se olisi varmasti auttanut valottamaan, mistä lapsemme kuormitus ja oireilu johtuivat.

Otetaan vielä toinen esimerkki: Hakeuduimme joitakin vuosia sitten vaimoni kanssa pariterapiaan, koska tarvitsimme tukea myös parisuhteellemme. Perheneuvolan kautta saimmekin laadukasta tukea, mutta missään vaiheessa tämä apu ei millään tavalla limittynyt erityislapsemme hoitokuvioihin. Jos emme olisi itse oivaltaneet, että parisuhteemme todellinen kuormitustekijä on erityislapsiperhearki, eikä parisuhde itsessään, niin mahtaisimmeko enää olla aviopari?

En oikein ymmärrä. Jos erityislapsen perheen muut jäsenet tarvitsevat tukea, miksi heidän on hankittava sitä muualta? Onko liian utopistista haikailla palvelujärjestelmää, jossa jokainen perheenjäsen pystyttäisiin kohtaamaan yhtä aikaa, mutta kukin omine tarpeineen ja toiveineen? Onko ihan välttämätöntä hankkia kaikille perheenjäsenille omat lähetteet omiin palveluihinsa, jos voisimme hoitaa kaikkien tarpeet saman katon alla?

Ehdotan, että antaisimme julkisella sektorilla työskentelevien ammattilaisten viedä perhekeskeisyys loppuun saakka. Voisimme integroida perheenjäsenten kaikki hyvinvointipalvelut eheäksi kokonaisuudeksi. Poistetaan kaikki turhat rakenteelliset tekijät, jotka estävät meitä näkemästä, että perheen yhden jäsenen tukeminen edellyttää usein toisen jäsenen yksilöllisiin tarpeisiin vastaamista. Jos perheet kohdattaisiin sekä kokonaisuutena että omina yksilöinään, ei kenenkään tarvitsisi enää palata lähtöruutuun.

Tämä kolumni on julkaistu Tukilinja-lehdessä (6/2020). Tukilinja-lehden voi tilata ja lukea Lehtiluukusta.