”Saanko mennä kaverin kanssa ulos?” Tämän on lempikysymykseni, josta tulen aina hyvälle tuulelle. Koskee ihan jokaista lapsistani, mutta erityisesti A:n kohdalla tämä kysymys sykähdyttää. Vaikeina kausina A:lla ei ole lainkaan kavereita, sillä A ei kykene silloin seurustelemaan muiden lasten kanssa. Hyvinä kausina A:lla on ollut yksi hyvä kaveri, jonka kanssa leikkiä ja pelata. Sillä on suuri merkitys pojan itsetunnolle ja jaksamiselle.
Kaverisuhteissa lapset hankkivat taitoja, jotka kantavat läpi elämän ja ovat tärkeitä myös muissa sosiaalisissa suhteissa. Kavereiden kanssa harjoitellaan yhdessä olemista, ristiriitojen ratkaisemista, toisen huomioimista ja opetellaan vahvistamaan luottamusta. Mielestäni tärkeää kaverisuhteissa on myös aikuisten ohjauksesta vapaa oma tekeminen, jolloin lapset oppivat ottamaan itsestään ja toisistaan sopivalla tavalla vastuuta. Jos taas putoaa kaverisuhteiden ulkopuolelle, voi sillä olla lapsen kehityksen kannalta synkkiä seurauksia.
A:n tapauksessa harjoittelua tarvitaan paljon, koska sosiaaliset tilanteet ovat kaikkea muuta kuin luontevia ja reaktiot erilaisiin ärsykkeisiin voivat olla kirjavia. Kaverisuhteet voivatkin olla kinkkinen kysymys erityislapsiperheessä. Kuinka paljon pitäisi olla mukana ohjaamassa leikkitilanteita ja kuinka paljon voi antaa tilaa kouluikäisten kaipaamalle omaehtoisuudelle? Tiedämme A:n olevan kiltti, oikeudentuntoinen ja empatiakykyinen, mutta samalla myös impulsiivinen ja jopa väkivaltainen, jos kuppi menee nurin. Emme kuitenkaan voi olla valvomassa joka tilannetta, eikä lasta saa turhan päiten eristää muista, joten emme voi muuta kuin luottaa. Toki tarkistamme aina ”päivän kunnon” ennen kuin lähtölupa heltiää.
Soppaa sekoittaa entisestään hankalat sisaruussuhteet. Niihin kun tuppaa aina liittymään kateutta ja mustasukkaisuutta. Miten voi estää sen, ettei pikkuveli ”varasta” sitä ainoaa kaveria, jos yhdessä leikkiminen onkin hankalaa? Sisarus- ja kaverisuhdehaasteissa meitä on kyllä helpottanut nykyaikainen teknologia eli kännykät. Kun tilanne hankaloituu, niin voi olla varma, että joku soittaa ja valittaa. Pysytäänpähän paremmin kartalla ja voidaan puuttua tilanteisiin ajoissa.
Ihan oma lukunsa on pelaaminen. Joo, se siis on sosiaalista toimintaa. Tämä opittiin tänä keväänä, kun tajuttiin, millainen sosiaalisesti vahvistava vaikutus pelaamisella on ollut. A on jatkuvasti pelien ja esim. youtuben kautta eri tavoin yhteydessä toisiin lapsiin, joilla on samat kiinnostuksen kohteet ja intohimot. Tällainen kanssakäyminen on itselleni uutta, joten siihen on kestänyt hieman totutella, enkä vieläkään oikein osaa hahmottaa, millä tavoin sitä voi tai pitäisi valvoa. Pääasia on kuitenkin, että lapsella on halua ja kykyä tavalla tai toisella kommunikoida ympäristönsä ja toisten ihmisten kanssa. Se ei aina ole ollut meillä itsestäänselvyys.
