Blogi

Hyvää kautta seuraa aina huonompi, niin nytkin. Aina ei voi aurinko paistaa, sillä joskus on pilvistä ja joskus sataa. Myrskyjäkin tulee. Koko kevät oltiin ihmetelty, miten ihmeen hyvin voikaan sujua. Yleensä alkuvuosi on ollut meillä sitä vaikeinta aikaa. Tällä kertaa päästiin kuitenkin jo maaliskuun puoliväliin asti.

Edellisinä vuosina A:n alkuvuosi on tarkoittanut sitä, että koulunkäynti ei onnistu lainkaan, kotona levottomuus ja hervoton pyöriminen kroonistuu, keskittymiskyvyttömyys yhdistyy jatkuvaan väsymykseen, ticsit lisääntyvät, epäonnistumisen tunne johtaa masentuneisuuteen ja ennen kaikkea väkivaltaiset impulssit voimistuvat. (Uusille lukijoille tiedoksi, että A:lla on diagnosoitu autismikirjon häiriö ja Touretten syndrooma.)

Meidän vanhempien näkökulmasta kaava on mennyt niin, että ensin toteamme, että jaaha, nyt on huono kausi taas käynnissä. Sitten yritämme ammattilaisten kanssa miettiä, miten voisimme ehkäistä tilanteen kärjistymistä. Lisätuen saaminen on kuitenkin ollut liian hidasta, jolloin oireet ehtivät pahentua ja johtavat negatiiviseen kierteeseen, joka on lopulta johtanut kiireelliseen lastensuojelun sijoitukseen kuukaudeksi. Sen jälkeen on sitten vasta saatu järjestettyä kunnolla apua.

Luvassa pilvistä ja sadetta

Tämä vuosi on mennyt eri tavalla. A on ollut joustava ja jaksanut hyvin. Koulun vaihto ja siirtyminen polikliiniselle luokalle ovat sujuneet hyvin ja A saa koulussa nyt enemmän tukea jo koulukyydeistä lähtien. Myös toimintaterapian aloittaminen uudelleen on selvästi tuonut lisätukea A:n olemiseen. Yksi tekijä on myös ikä, sillä A täytti jo kymmenen vuotta (meidän vauva on jo iso!), jolloin hän kykenee jo säätelemään omaa oloaan ja käytöstään paremmin.

Ja kuten aina, niin nytkin optimistisena ihmisenä ehdin ajatella, että ehkä meillä ei enää olekaan paluuta raskaampiin aikoihin. Tiesin kyllä, että A:n poikkeavuuksien takia ajatus olisi epärealistinen, mutta mielummin pidin kiinni optimististani. Sitäpaitsi ylioptimistinen asenne auttaa myös lasta, kun vanhempi jaksaa tsempata ja kehua enemmän ja olla sitä kautta paremmin tukena.

Viime viikot oltiin selvästi sitten menossa toiseen suuntaan. Ensioireet ilmenivät levottomuuden ja agressiivisyyden lisäätymisenä, mutta ei vielä niin paljon, että olisimme kovin huolestuneet. Viime sunnuntai alkoi olla jo melko hankala, mutta ei lainkaan niin, ettemme olisi pärjänneet. Mutta maanantaina sitten räjähti. A tuli koulusta kotiin ja riehui kodin sekaisin, kävi muiden kimppuun eikä kyennyt rauhoittumaan. Huoli A:n ja koko perheen turvallisuudesta ja jaksamisesta ajoi meidät jälleen kerran turvautumaan lastenpsykiatriseen akuuttipäivystykseen.

Ilmeni myös, että koulussa on ollut jo hetken hankalampaa, samoin toimintaterapiassa. A oli toimintaterapiassa kyennyt vain toteamaan, että on outo olo, ei pysty mihinkään. Sen tarkempaa selitystä ei kyetäkään saamaan sille, miksi välillä on niin vaikeaa. Taustalla on joka tapauksessa aina A:n sietokyvyn ylittävä sosiaalinen ja psyykkinen kuormitus.

Tulossa myrskyinen kevät?

Paljon ollaan onneksi opittu. Maanantain romahduksen jälkeen laskettiin kuormitus minimiin. A oli useamman päivän koulusta poissa, ja lääkitystä tehostettiin. Sen jälkeen tilanne on rauhoittunut. Normaalia voimakkaampaa levottomuutta on vielä, samoin räjähdysherkkyyttä, mutta ei ole ollut tilanteita, joissa olisi vaikeuksia pärjätä. Nyt jäädään odottelemaan, mihin suuntaan tilanne tästä kehittyy. Toivottavasti parempaan.

Todennäiköisempää on kuitenkin, että ihan helppoa kevättä ei ole luvassa. Kun kuormitus on ylittänyt sietorajan, on joustavuuden ja rentouden palauttaminen vaikeaa. Aina ei tarvitse paistaa, mutta kevätmyrskyt voisivat mielellään jäädä vaatimattomiksi.

Pari kuukautta sitten ilmoitin, että lopetan Erityisvanhemman korjaussarjan kirjoittamisen. Tärkeimmäksi syyksi kerroin, että en enää tuntenut tarvetta kirjoittaa. No nyt tarve on selvästikin palannut. Voitaneen todeta, että blogi on jälleen aktiivinen.