Lähes kaikkeen erilaisuuteen liittyy vahvasti ilmiö nimeltä stigma eli häpeäleima. Stigma tarkoittaa erilaisuudesta johtuvaa sosiaalista leimautumista, joka voi aiheuttaa häpeää, kärsimystä ja heikkoa itsearvostusta. Stigma on onneksi tänä päivänä jo hyvin tunnistettu ja tunnustettu todelliseksi ongelmaksi, jonka poistamiseksi tehdään aktiivisesti töitä koko yhteiskunnassa. Kampanjointi liittyy useimmiten kuitenkin ulkoiseen stigmaan eli tietämättömyydestä ja ennakkoluuloista johtuvaan suoraan tai epäsuoraan syrjintään.
Viime aikoina olen sen sijaan pohtinut paljon sisäistä stigmaa eli sitä, miten stigma ilmenee stigmatisoituneiden henkilöiden oman pään sisällä. On myös huomattava, että stigma ei koske ainoastaan tavalla tai toisella erilaista henkilöä vaan myös hänen läheisiään. Minulle vanhempana monesti aiheuttaa epävarmuutta myös se, etten voi olla varma, ymmärtävätkö ihmiset, että A:n poikkeava käytös johtuu neurologisista syistä. Eli tavallaan saan käsitellä kahta erilaista stigmaa, kun lapsen erilaisuuden lisäksi myös vanhemmuuteni on erilaista.
Pakkohan se on myöntää, että pelkään huonon vanhemman leimaa. Välttelen hankalia tilanteita lasten kanssa julkisilla paikoilla, koska en voi hallita kaikkia tilanteita saati viestittää ihmisille, mistä A:n hankala käytös johtuu. En minä tavallisesta kiukuttelusta mene hämilleni, mutta kun käytös voi olla hallitsematonta kiroilua, karkailua, tappouhkauksia, raiskauspuheita ja ”älä satuta mua, mä soitan poliisin” -huutelua. En minä haluaisi välittää niin paljon siitä, mitä muut ajattelevat, mutta välitänpä kuitenkin. Ja on tuollaisissa tilanteissa vähän pakkokin ennen kuin joku oikeasti soittaa poliisin paikalle.
Epävarmuuteni tulee esiin monenlaisina defenssireaktioina: Pahoitan mieleni, jos lehden kolumnisti arvostelee nykyajan vanhempia. Tuijotan väkevästi takaisin ihmisiä, jotka mulkoilevat arvostelevasti. Saatan mutista ääneen tai selitellä jotain epämääräistä. Saatan suuttua kohtuuttomasti lapselleni, jotta viestin ympäristöön olevani välittävä ja rajat asettava aikuinen. Torjun ulkopuolisten antamat vanhemmuuteen liittyvät vinkit, jottei tarvitse kohdata omia puutteitaan.
Kaipa sitä yrittää samalla itseäänkin vakuuttaa, että teen vanhempana parhaani. Näin ne sisäinen ja ulkoinen stigma kohtaavat toisensa, kun samalla yritän muuttaa sekä omia että vieraiden ihmisten näkemyksiä ja asenteita A:sta ja itsestäni. Häpeää en ole koskaan päästänyt kuitenkaan niskan päälle. On tässä onneksi kehitetty myös omaa sietokykyä. Samalla, kun oma tietämykseni lapseni asioista on parantunut, ovat myös epävarmuus ja häpeä vähentyneet. Sen vuoksi voin huoletta puhua asioista jo omalla nimelläni julkisesti, kuten tässä blogissa teenkin.
