You are currently viewing Empatia ja vanhemmuus – eli miksi puhun erityisvanhemmuudesta

Empatia ja vanhemmuus – eli miksi puhun erityisvanhemmuudesta

Harvoin, mutta joskus kuitenkin, olen saanut palautetta, että asetan erityislasten ja ”tyypillisten” lasten vanhemmat vastakkain. Ajatus menee jotenkin niin, että vähättelen ”tavallisten” lapsiperheiden arkea tai yritän nostaa itseäni muiden yläpuolelle. Joku voisi kai ajatella, että teen osasta vanhempia marttyyreita, joita täytyisi sääliä ja paijata. Tästä ei kuitenkaan blogissani ole kyse.

Kaikkeen vanhemmuuteen sisältyy erilaisia haasteita, hämmennystä, odottamattomia vaikeuksia ja riittämättömyyden tunnetta. Täydellistä ja ongelmatonta vanhemmuutta ei ole olemassa. Tämän ”totuuden” sietäminen on osa vanhemmuutta: Kaikki ei ole hauskaa. Uhmaikää, murrosikää, sairastelua ja kiukkua pukkaa kaikille. Välillä on juhlaa ja välillä murhetta. Elämä on.

Sitten on niitä asioita, joita ei pitäisi katsoa kuuluvan tyypilliseen vanhemmuuteen. Asioita, joihin ei pidäkään suhtautua normaaleina. Masennus, ahdistus, itsetuhoisuus, alkoholismi, vaikea uupumus, elämänhallinnan tai tulevaisuudenuskon menettäminen tai epätoivoisuuden tunteet ovat asioita, joihin ei kuulu tottua. Jos on kuitenkin vanhempana joutunut syystä tai toisesta tilanteeseen, että edellä mainitun kaltaiset asiat ovat läsnä arjessa, eivätkä helposti parannettavissa, niin silloin on kuitenkin ymmärrettävä, että kyse ei ole enää tyypillisestä vanhemmuudesta. Tarvitaan apua, tukea ja toivoa.

Erityisvanhemmuuden käsite on siksi kätevä, että sen avulla tunnistetaan vanhemmuuteen liittyviä erityisilmiöitä, mutta ei normalisoida niitä. Erityisvanhemmuuden tunnistaminen auttaa kehittämään empatiaa erilaisia vanhempia kohtaan ja ymmärrystä siitä, että toisten perhetilanne on erityisen vaikea, eikä se voi olla heijastumatta heihin ja heidän ympäristöönsä. Jos joku tätä blogia lukiessaan päätyykin ajattelemaan, että ehkä vika ei olekaan huonoissa vanhemmissa vaan heidän elämäntilanteessaan, niin olen onnistunut kirjoittajana. Kaikki ei aina johdu ihmisistä itsestään.

Moni blogini lukija on kertonut saavansa voimaa blogistani, vaikka ei näekään niin suuria haasteita omassa elämässään. Osa on ollut hämmentyneitä siitä, että vanhemmuuteen voi kuulua noinkin rankkoja juttuja. Se ei ole silti tehnyt heidän haasteistaan ja vanhemmuudestaan yhtään vähäpätöisempiä. Vanhemmuus ei ole kilpailua, jossa vertaillaan sitä, kenellä on on kaikkein haastavinta tai kuka onnistuu parhaiten.

Erityisvanhemmuudesta puhuminen auttaa ihmisiä kohtaamaan toisiaan paremmin. Lastensuojeluilmoituksen tekeminen naapurista voi olla välittämistä sekin, mutta tuleeko ilmoituksen tekijä välttämättä ajatelleeksi, mistä tilanteessa on todella kyse. Tarvitaan enemmän empatiaa, ymmärrystä, armollisuutta ja auttamishalua – ja palveluita niitä tarvitseville.

Vastaa